Lea Sutinen, o.s. Sulku:

Lapsuuden kotini oli Laatokan Karjalassa, Impilahden Kitilässä, Sorvala-Salmi -maantien varrella. Valtakunnan rajalle oli matkaa noin 50 km.

Syksyn 1939 poliittinen tilanne huolestutti rajan rahvasta, vaikka kaiken aikaa toivottiin rauhallista ratkaisua. Samaan aikaan varauduttiin henkisesti pahimpaan mahdolliseen, sodan syttymiseen.

YH:n alettua sotilaiden harmaapukuinen joukko antoi leiman myös kotikylälleni. Rajan lähikylissä asuneita sukulaisia majaili meillä, mutta he palasivat kuitenkin marraskuun kuluessa takaisin koteihinsa, kun tilanne näytti rauhalliselta.

Kitilän koulu täyttyi armeijan miehistä. Kotonani majailleista sotilaista jäi erikoisesti mieleen jääkärikapteeni Flory Leander, jolla tuntui olevan tietoa ja kokemusta myös mahdollisen sodan varalta.

Torstaiaamuna, marraskuun 30. päivänä, jolloin aseet alkoivat puhua, oli tunnelma sanoin selittämätön. Loppuun asti oli uskottu rauhan säilymiseen. Armeijan joukkojen ja sotaa pakenevien siviilien kulkusuunta oli vastakkainen. Ihmiset ja hevoset tiesivät tiellä paikkansa, mutta karja ei. Ajoittain vallitsi täydellinen kaaos.

Sodan äänet kuuluivat selvästi kotikylääni ja itäinen taivaanranta loimusi verenpunaisena. Viimeisen yön kotikylässäni nukuin isäni vieressä oman tykistön ampuessa jo kotikyläni yli Hippolan rinteiltä rajalle päin.

Armeijan auto vei meidät sitten Impilahden asemalle, mistä evakkotaival alkoi. Kotiväkeni sijoitettiin Liperin Tutjunniemeen, mutta oloni siellä ei tuntunut mielekkäältä.

Täytin itsenäisyyspäivänä 17 vuotta ja halusin maanpuolustustehtäviin. Tolvajärven tultua vallatuksi takaisin joulukuussa ankarien taistelujen jälkeen sain vuoden 1940 alussa komennuksen JR 16:n Etp2/RT toimistoon Tolvajärvelle. Se oli vain teltta metsän keskellä, mutta asuntona oli koulun viereinen kauppatalo, josta avautui laaja näköala Tolvajärven Kotisaareen päin.

Edellisenä kesänä valmistunut Tolvajärven matkailumaja toimi kenttäsairaalana. Hiihtelin sinne joskus maaliskuussa ja kauhistuin jäätyneiden vihollissotilaiden ruumiita, joita oli ladottu jonkun rakennuksen seinustalle kuin halkoja pinoon. Tolvajärven harjulta jäi mieleen runonlaulajan patsas ja siinä ollut teksti: ”Matkamies, pysähdy! Sukukuntasi parhaitten henget haastavat muinaisuudesta.”

Elintarvikkeita vietiin pommitusvaaran takia etulinjaan öisin ja pääsin muutaman kerran mukaan Aittojoelle, jossa sotilaat majailivat teltoissa ja korsuissa. Kerran tällaisella matkalla viholliskoneiden ilmestyttyä ei ollut muuta suojaa kuin it-tykin potero, josta ammunta tuntui pitkään korvissani.

Aittojoelta kuului pauketta silloin tällöin, mutta maaliskuussa Kollaan suunnan jyly oli yhtämittaista. Se voimistui voimistumistaan päättyäkseen kirkkaana pakkaspäivänä 13.3. kello 11.

Rauhaa oli jo odotettu ja toivottu, mutta sen ehdot olivat tyrmistyttävät. Me jotka menetimme kotimme ja kotiseutumme tunsimme suoranaista tuskaa. Itkettyneitä silmiä ei niinä päivinä ihmetelty, eikä lohdutuksen sanoja löydetty.

Pahimman surun hetkellä tuli kuitenkin muuta tehtävää. Aittojoelta päin alkoi purkautua koulun mäelle yhtämittainen jono väsyneitä, parrottuneita, repaleisia, noen ja veren tahrimia, masentuneita miehiä. Toimistotyöt saivat jäädä, ruokittiin ja kahvitettiin sivukulkevia. Joku heistä kirjoitti muistikirjaani sanat: ”Verkkaan kulkee mies, kun jättää oman maansa.” Osuvammin tuskin olisi voinut kuvata silloisia tuntemuksia.

Yksikkömme muutti kohta Tuupovaaran Koveroon, jossa se purettiin heinäkuussa 1940.