L. Arvi P. Poijärvi:

Asevelihengen muodostuminen helsinkiläisessä joukossa

Kun Kallion kansakoulu, Nilsiänkadun uusi ruotsalainen kansakoulu, Työväenopisto Helsinginkadulla ja muut Pitkänsillan pohjoispuolen koulut ja laitokset syksyllä 1939. täyttyivät helsinkiläisistä reserviläisistä, jotka muutamassa päivässä organisoitiin jalkaväkirykmentiksi n:o 11, peitenimenä S-rykmentti, siis Ässä-rykmentti, ei kukaan saattanut aavistaa, että tästä joukko-osastosta saattaisi tulla niin kiinteä ja tietynlaisen ”hengen” sävyttämä veljeskunta, että ennen pitkää alettiin puhua ”Ässä-rykmentin” hengestä.

Milloin ja miten tämä henki oikein alkoi syntyä? Ei toki vielä kokoontumisvaiheessa, ei myöskään talvisotaa edeltäneen odotuskauden, YH:n aikana, jolloin rykmentti oli sijoitettu pääpuolustuslinjalle Kuolemanjärven Hatjalahden kylään ja siitä oikealle ja vasemmalle. Se syntyi vasta kun tykit alkoivat jyskyä, konekiväärit rätistä ja ilmapommien kumeat jysähdykset tärisyttivät maata; kun kotirintamalta kantautui viestejä soraläjiksi sortuneista kodeista, vaimojen ja lasten hädästä; kun rintamalla asetoveri, ”oma mies”, rinnalta kaatui tai haavoittui, oli jäämäisillään vihollisen puolelle, pahimmassa tapauksessa auttamattomasti jäikin. Silloin syntyi henki, joka ei suinkaan ollut ”ässäläisten” yksinomaisuutta, vaan luonnehti koko Suomen kansanarmeijaa, korkeimmasta upseerista tavalliseen rivimieheen. Se saikin pian uuden, yleispätevämmän nimityksen. Alettiin puhua asevelihengestä.

”Kaveria ei saa jättää pulaan”. Jos jonkun perhe on hädässä, kerätään sille varoja. Lomalla autetaan talkootöillä. Rintamalla älä petä toveriasi viivyttelyllä tai pinnauksella. Linjojen eteen jäänyt haavoittunut on korjattava omalle puolelle, vaikka hengen uhalla. Kaatuneet on otettava talteen ja lähetettävä kotiin, pahimmatkin vaikeudet voittaen.

Ei ole väliä sillä, mikä hän on siviilissä, köyhä tai rikas, oppinut tai oppimaton, suomenkielinen tai ruotsinkielinen. Kaikkiin suhtaudutaan samalla tavoin.

”Liioittelua, lapsellisia aatteellisuutta, sinisilmäistä hyväuskoisuutta” voi joku, ehkä monikin, sanoa.

En kiellä, etteikö joukossamme olisi ollut toistakin henkeä, arkuutta, itsekkyyttä, tyhjän purnausta. Mutta se ei ollut leimaa-antavaa, se ei merkinnyt mitään todellisen ”Ässä-rykmentin” hengen, asevelihengen rinnalla.

Uskon, että talvi- ja jatkosodan vaikeassa puristuksessa syntyi tämän hengen vaikutuksesta jotain hyvin vaikuttavaa ja hyvin pysyvää. Opittiin kunnioittamaan suomalaista miestä ja naista yli sääty- ja kielirajojen. Opimme näkemään, että ulkonainen koreus ja suuret sanat eivät takaa luonteenlujuutta ja luotettavuutta, jota löytyi uskomattoman paljon juuri maan hiljaisten ja vaatimattomien joukosta. Me koimme jonkinlaisen herätyksen, yhteiskunnallisen, sosiaalisen herätyksen ja meistä tuli vihdoin yhtenäinen Suomen kansa, joka pääsi irti vuoden 1918 kaameasta muistosta.

Kukaan ei osaa täsmällisesti kuvata tuon herätyksen laatua eikä määritellä sen voimakkuutta tai pysyvyyttä.

Minun vakaumukseni mukaan se säilyy – kaikista näennäisistä ristiriidoista huolimatta – vaikuttavana tosiasiana meidän lapsissamme ja heidän jälkeläisissään, polvesta polveen, ja on Suomen kansan vapaan, riippumattoman tulevaisuuden tärkeimpiä kulmakiviä.

Ässän tie