Suomessa oli urheilulla ollut jo 1900-luvun alusta lähtien kansallista itsetuntoa voimakkaasti kohottava vaikutus. Todellinen läpimurto tapahtui Tukholman olympialaisissa vuonna 1912. Niissä olympialaisissa Hannes Kolehmainen ”juoksi Suomen maailman kartalle”. Hän voitti kolme kultamitalia, yhden hopean, teki kaksi maailmanennätystä ja oli kisojen paras urheilija. Yhteensä suomalaiset saavuttivat 26 mitalia, joista yhdeksän kultaista. Suomi sijoittui mitalitilastossa neljänneksi koko maailmassa.
Ongelmaksi muodostui se, mikä lippu nostetaan salkoon suomalaisten noustessa vähän väliä palkintokorokkeelle. Lopulta vakiintui käytäntö, jonka mukaisesti salkoon vedettiin Venäjän lippu ja sen alapuolelle sinivalkoinen viiri, jossa luki Finland.
Suomi vakiinnutti asemansa urheilun todellisena suurvaltana 1920- ja 30-luvuilla. Kaikissa tämän aikakauden olympialaisissa Suomi oli viiden menestyneimmän kansakunnan joukossa. Olympiahistoriamme menestyksekkäimmät kisat olivat Pariisin olympialaiset vuonna 1924. Silloin suomalaiset saavuttivat 14 kultamitalia sekä 23 muuta mitalia. Suomi oli kansakunnista kolmas Yhdysvaltojen ja Ranskan jälkeen jättäen muut urheilun suurvallat taakseen. Paavo Nurmi nousi kolmissa olympialaisissa vuosikymmeniksi ylivoimaisesti kaikkien aikojen parhaaksi urheilijaksi voitettuaan yhteensä yhdeksän kultamitalia.
Urheilu ei ollut pelkästään huippu-urheilua, vaan Suomessa tehtiin mittavaa työtä koko kansan liikunnan hyväksi. Eri puolille maata rakennettiin runsaasti eri urheilulajien suorituspaikkoja, perustettiin urheiluopistoja, kehitettiin valmennusta ja järjestettiin kilpailuja eri ikäisille ja -tasoisille liikunnan harrastajille. Osoituksena Suomen liikuntakulttuuria koskevasta arvostuksesta Suomi sai järjestettäväkseen vuoden 1940 kesäolympialaiset järjestelyvastuussa olleen Japanin estyessä Kiinassa käymänsä sodan johdosta. Suomessa valmistauduttiin innolla tuleviin olympialaisiin. Sota esti niiden toteutumisen. Monet suomalaiset huippu-urheilijat saivat sankarikuoleman talvi- ja jatkosodassa.