Talvisodan tunnelmia Helsingin maalaiskunnassa

Sirkka Borg:

Marraskuun lopussa puuhasimme askareissamme kuka mitäkin kotona maalaistalossa. Äitini oli aamupäivällä lähtenyt kauppaan ja kertoi hengästyneenä tultuaan kuulleensa siellä, että ryssä on hyökännyt yli rajan ja että Helsinkiä on pommitettu. Kiirehdin isän kanssa sisälle ja avasin radion.

Tuli kello 12:n uutiset, ja niissähän se totuus kerrottiin. Olin 19-vuotias tyttö, enkä täysin ymmärtänyt, mitä sota merkitsi.

Oli sitä pelätty, mutta sodan syttymiseen ei oikein uskottu. Toivottiin parasta, vaikka miltei kaikki asekelpoiset miehet oli viety ja ties minne. Ei sitä kerrottu, ja käskyt heille oli toimitettu perille yön pimeydessä. Se jo tuntui kuoleman enkelin vierailulta, eikä siitä suureen ääneen puhuttukaan. Hiljaisella äänellä kysyttiin, että joko teiltä – tai sieltä naapurista? Miehet kyllä lähtivät vasta aamun koittaessa reippaina ja vakavina.

Iltapäivällä ajoi pihaan setäni auto Helsingistä. Siinä tulivat myös hänen vaimonsa ja tätini. Illan pimetessä tuli kuorma-auto, jonka lava oli täynnä ihmisiä. Oli tuttuja ja tuntemattomia. Ja niitä tuli yhä lisää, myös naapureihin. Kaikki sängyt olivat niin varattuja, että 10-vuotias sisareni nukkui tuolien päällä. Isäni, äitini ja minä nukuimme ”siskonpetissä” keittiön lattialla. Pakokauhu oli vallannut Helsingin.

Kaikki vapaana olevat autot oli määrätty kuljettamaan ihmisiä pois kaupungista. Päämäärästä ei ollut tietoa, mutta maalle ja pommitusta pakoon. Ne jotka tuotiin meidän suuntaamme, purettiin autosta nykyisen Vantaankosken mäelle. Siitä he saivat jatkaa matkaa jalan ja etsiä turvaa ja yösijaa mistä talosta kukin sai yön pimeydessä. Onnellinen oli se, jolla oli tuttava tai tuttavan tuttava, jonka luo pyrkiä. Tiedossani ei ole yhtään taloa, jossa heitä ei olisi otettu ystävällisesti vastaan. Joka talossa heitä myös oli. Sopu antoi sijaa. Sota koettiin yhteiseksi onnettomuudeksi. Ihmiset kantoivat toinen toistensa kuormia.

Pommit jylisivät ja ikkunat helisivät. Silloin ei ollut Helsinki-Vantaan lentokenttää. Oli vain Malmin lentokenttä ja sitä pommitettiin ahkerasti. Jokaista uutislähetystä seurattiin joukolla, ja ne olivat rohkaisevia. Seutulan-Riipilän kulmille sähkö oli saatu vasta vuonna 1934, joten sähköradiokaan ei ollut kovin vanha asia.

Elintarvikkeista ei vielä tuolloin ollut pulaa. Uutta oli evakkojen yhtämittainen vaellus. Siitä talvesta alkoi naisten housuasujen käyttö, joka niissä oloissa olikin hyvin käytännöllinen asu.

Silloin alkoi suuri käsityökampanja, en muista kenen aloitteesta. Koululta sai hakea villalankaa kudottavaksi armeijalle. Kudottiin sukkia, kintaita ja nelisormisia sormikkaita, joissa oikean käden etusormea piti kutoa vain ensimmäiseen niveleen asti. Myös valmiiksi leikattuja miesten flanellisia paitakankaita tarjottiin ommeltaviksi. Olen ihmetellyt ”puskaradion” tehokkuutta, sillä puhelimia ei juuri ollut, mutta pika pikaa oli joka tytöllä ja emännilläkin puikot helisemässä. Valmiit työt vietiin koululle, josta saatiin uusia tarvikkeita. Tätä toimintaa hoiti kansakoulun opettaja Maiju Metiäinen, tarmokas puuhanainen ja monessa mukana.

Kerran olin viemässä käsitöitä koululle. Mukanani oli myös naapurin emännän kudonnaiset. Yhdestä kinnasparista oli vahingossa tullut kohtuuttoman suuri. Opettaja käänteli niitä ihmeissään, mutta tuumi sitten, että: ”No, ehkäpä ne hyvinkin sopivat jollekin ”Marokon kauhulle” (Ranskan muukalaislegioonassa taistellut soturi, joka Kollaan joella toimi komppanianpäällikkönä). Niin suuri oli uskomme ja luottamuksemme. Pärjäähän Suomi, kun meillä on Marokon kauhukin.

Minut valtasi pelko hiihdellessäni kotiin päin kirkkaassa kuutamossa. Muistin kuulleeni päivällä, että läheiseen Klaukkalan Metsäkylään olisi edellisyönä pudotettu kolme desanttia. Aloin hiihdellä keskellä peltoja kartellen metsän reunoja. Mutta tällöin jouduin ylittämään piikkilangoilla eristettyjä lehmiaitauksia, ja niissä revin elämäni ensimmäiset hiihtohousuni.

Aikaa kului eikä desanteista kuulunut mitään. Pääteltiin, että se oli huhumyllyn tuotetta koko juttu. Vasta monia vuosia myöhemmin totuus selvisi. Desantteja oli pudotettu, mutta ei Metsäkylään vaan Röykkään. Eikä niitä ollut kolme vaan yksi. Tämä oli tuo Kerttu Nuorteva, joka sitten matkasi Hella Wuolijoen kartanoon Järvenpäähän.

Joulun jälkeen evakot vähitellen palasivat koteihinsa Helsinkiin. Työelämä tarvitsi heitä ja he varmaankin tuloja. Sotaan ikään kuin tottui, ja elämä sovitettiin olojen mukaan.

Vantaalla oli silloin ruotsinkielinen Lottajärjestö. Meille suomenkielisille ei tullut mieleen liittyä heihin, vaikka välillämme ei ollut pienintäkään kitkaa. Me vain teimme omaa talkootyötämme opettajamme johdolla. Myös evakot valmistivat ns. tuntemattoman sotilaan paketteja. Muistan kuinka minua harmitti, kun ensimmäisestä paketistani kiitti eräs helsinkiläinen (suojeluskuntalaisosastosta, jota siinä vaiheessa vielä koulutettiin). Sen jälkeen kirjoitimme aina paketin päälle osoitteeksi: etulinjaan. Paketit sisälsivät esim. sukat tai kintaat, kaulanlämmittäjän ja korppuja, myös omenoita, milloin niitä oli.

Tuli sitten se maaliskuun kolmastoista 1940, se rauhan päivä. Olin pihamökissä kutomassa elämäni ensimmäistä riepumattoa. Isoäitini pistäytyi usein minua katsomassa ja juttelemassa. Niin myös maaliskuun 13:ntena. Silloin hän tuli kuin siivet nilkoissaan. Kuule Sirkka! Nyt on tullut rauha, rauha on tullut! Hän istahti tuolille ja alkoi selittää, ja minä kuuntelin hievahtamatta.

Isoäiti selitti rauhan ehtoja, ja mitä pidemmälle hän puhui, sitä enemmän minua kylmäsi. Sanoin, että ehdot ovat hirveät, mahdottomat, järkyttävät. Ja minua itketti. Isoäiti ei tahtonut ajatella asiaa siltä kannalta. Hän oli valoisa optimisti. Hän käski ajatella, kuinka paljon miehiä kaatuisi, jos sota jatkuisi.
– Ja ajattele, kaikki evakotkin (siis hänen lapsensa perheineen) pääsevät kotiin.
– Ja kuopus, Veikko-poika tulee sodasta!

No, mummon lapset perheinensä pääsivät kyllä koteihinsa, mutta Veikko ei tullut. Useita päiviä myöhemmin tuli kirje jostakin: ”Raskas velvollisuuteni on ilmoittaa, että poikanne …” jne. Minun
23-vuotias enoni, kultainen Iso-Veikkoni jäi Säkkijärven Nisalahdelle iäksi.

Jälkeen päin saimme pyynnöstä tarkemman selostuksen. Mereltä jäätä myöten oli päässyt tankkeja suomalaisten selustaan. Ne ampuivat Veikon, joka tovereineen oli vapaaehtoisesti tarjoutunut käyttämään tri Lauri Kalajan, Mannerheimin henkilääkärin, autoa korjaamolla. Heidän ruumiinsa saatiin sitten vietyä ruumishuoneeksi muutettuun aittaan. Siihen osui palopommi. Mitään ei jäänyt jäljelle.

Liput puolitangossa juhlittiin rauhaa. Tuntui siltä kuin koko luontokin olisi osoittanut mieltään. Milloinkaan ei näillä seuduilla oltu nähty sellaisia revontulia kuin silloin kevättalvella 1940, jolloin puoli taivasta loimusi ja leiskui. Se tuntui pelottavalta ja enteelliseltä. Vanhuksetkaan eivät sellaista olleet koskaan nähneet, vaan ehkäpä ennätyksellinen pakkastalvi, jopa -45 astetta pakkasta sai sen aikaan. Kun sitten kevät koitti aikanaan, nähtiin pakkasvauriot. Mennyttä olivat luumu- ja omenapuut. Jopa puiston puutkin törröttivät mustina. Vaahteroistakin jäi eloon vain rungot, kun kuolleet oksat oli sahattu pois.

Äitienpäivä tuli sinäkin vuonna. Silloisen tavan mukaan sitä vietettiin oman kylän keskuudessa siten, että talot vuorottelivat pitopaikkana mahdollisuuksien mukaan. Paikkakunnan tytöt leipoivat ja pojilta kerättiin rahat tarvikkeisiin. Lapset keräsivät vuokkoja metsistä, ja jokaisen äidin rintaan laitettiin niistä kimppu. Tunnelma oli aina juhlallinen. Talon tytär piti tervetuliaispuheen. Sinä vuonna minä lausuin juhlarunon nimeltä ”Sankariäideille”. Kirjoittajaa en enää muista. Muistan siitä vain yhden jakeen: ”Loistaa uhriliekin lailla, ristirivit kirkkomailla.”

Siinä he istuivat, sankariäidit, eturivissä tietenkin. Minun silmissäni sumeni ja muodostui kuin kehä kahden keskellä istuvan äidin ympärille. Toinen heistä oli isoäitini vanhuutensa turvan, nuorimmaisensa menettäneenä. Toinen, naapurin mökin vaimo, oli menettänyt ainoan lapsensa, vasta valmistuneen tuomarin, kaikkensa.

Eivät he itkeneet ääneen, eivät voihkineet, eivät tehneet numeroa surustaan. He taipuivat, mutta eivät taittuneet. Uskon, että juuri noin kaikki Suomen sankariäidit kantoivat tuskansa. Hekin olivat sankareita.