Annikki Järveläinen, o.s. Kangas, Kärsämäki:

Monen lotan sotareissu kesti neljä, jopa viisikin vuotta, kuten esimerkiksi niiden, jotka talvisodan jälkeen jäivät linnoitustyömaiden muonittajiksi uudelle rajalle. He jatkoivat sitten uuden sodan alettua linnoitus- ja muissa porukoissa sodan loppuun saakka, jotkut sivu siitäkin.

Monet näistä todella pitkän linjan muonituslotista olivat karjalaisia. Heillä oli palveluunsa pätevä syy, ei ollut kotia mihin mennä eikä siviilityöpaikasta tietoa.

Elämä linnoitustyömailla oli karua ja yksitoikkoista. Työmaat sijaitsivat lähes aina syrjäisillä seuduilla, joilla ei ollut työn ohella muuta vaihtelua kuin nukkuminen. Asuntona oli kangas- tai pahviteltta, parakki tai rajan toiselle puolelle siirryttäessä hatara karjalaistalo.

Toisinaan rintamalinjat olivat niin lähellä, ettei paukkeelta voinut edes nukkua. Linnoitusjoukot kun muuttuivat jatkosodan alkaessa siltojen ym. rakennelmien korjausporukoiksi.

Muonitettavatkaan eivät olleet kovin kiitollisia, eivät varsinkaan ne vanhemmat nostomiehet, joita oli määrätty työvelvollisina rintamien läheisyydessä oleviin rakennustöihin.

***

Sotaretkeni alkoi lokakuussa 1940 ja päättyi syksyllä 1944. Lähdin syntymäpitäjästäni Kärsämäeltä ja päädyin Syvärin mutkan tehtyäni Kemijärvelle. Lottakomennuksen piti alun perin kestää kaksi kuukautta, mutta se venyikin neljäksi vuodeksi.

Ensimmäinen komennus oli muonittajaksi linnoitustyömaalle Miehikkälään talvisodan rajan lähettyville. Meitä oli 16 lottaa ja muonitettavia 200-400 miestä. Asuntona oli pieni huone parakissa ja keittiö toisessa parakissa, keittimenä muuripata. Astiat pestiin erillisessä tiskikopissa ja vesi otettiin järvestä. Työvuorot, tarjoilu, tiskaus ja keittiö, vaihtuivat viikoittain.

Kun oli korsunteko menossa, oli muonaa vietävä työmaalle yölläkin. Aamutee oli klo 6, aamiainen klo 10 ja päivällinen työvuoron päätyttyä.

Jatkosodan alettua linnoitustyömaastamme tuli Linnoitusrakennuspataljoona 215:n kolmas komppania. Meidät lastattiin junaan, josta useita vuorokausia kestäneen matkan jälkeen majoituttiin Tohmajärvelle. Yövyimme kangasteltoissa, mutta keittäminen ja kaikki muu puuha tapahtui paljaan taivaan alla.

Seuraavaksi siirryimme juuri takaisin vallattuun Värtsilään, jossa rauniot savusivat vielä. Miinoja oli vähän joka puolella ja kokonainen miinakenttä löytyi ”kykkimispaikkamme” vierestä.

Värtsilässä saimme jo tulikasteemme. Olimme väsyneinä menneet nukkumaan erään talon lattialle, kun alkoi kauhea pauke. Vihollinen pommitti lähellä olevaa siltaa ja lentokenttää, jota komppaniamme miehet rakensivat. Eräs lotta sai siinä hermokohtauksen ja hänen toimitettiin seuraavana päivänä taaemmaksi.

Meitä oli enää kuusi lottaa ja miehiäkin vähemmän. Parin viikon päästä komppania siirrettiin Laatokan rannalle. Metsä, johon leiriydyimme, oli kauttaaltaan palanut ja nokinen. Ruoka piti nyt viedä maastoon, josta luonnollisesti aiheutui lisätyötä.

Meitä oli varoitettu menemästä Laatokan rantaan, mutta missä muualla olisimme pyykkimme huuhtoneet. Siitä oli sitten seurauksena, että vihollisen laivat ampuivat Laatokalta.

Eräänä iltana lähistölle ilmaantui saksalaisia ja he sytyttivät leiritulia, jotka olivat hyviä merkkejä viholliskoneille. Kohta ne olivatkin taivaalla ampuen konekivääreillä.

Tuuloksen joen ylitys oli meikäläisille kova paikka. Siinä ei korva erottanut yksinäisiä laukauksia, yhtenäistä jyrinää vain. Aamuyöstä tuli hiljaista ja kun olimme hetken nukkuneet, olivat niin suomalaiset kuin saksalaiset menneet joen yli.

Alkoi pakkaaminen ja siirtyminen Aunuksen puolelle. Pysähdyspaikkoja olivat Kuittinen, Pisi, Mäntysova ym. Työ jatkui samanlaisena, vain vuodenajat ja miehet vaihtuivat. Helsingistä tuli työvelvollisia, jotka sanoivat ruman sanan niin kuin se on, eikä meitä lottia pidetty minkään arvoisina. Lotista alkoikin olla pulaa, kun monet halusivat lähteä siviiliin.

Meidän porukkamme jatkoi Syvärin rannalle. Siellä oli hoidossamme kaksi lehmää, joista saimme maitoa. Sitä luontaisetua toisten komppanioiden miehet meiltä kadehtivat. Ruoka oli jo käynyt heikommaksi, mutta onneksi porukassamme oli mies, joka etsi autioista aunukselaiskylistä perunakuoppia ja näin saimme vaihtelua ruokavalioomme.

Viivyimme siinä Pauvlouskajan kylässä talven 1943 ja osan seuraavaa kesääkin. Kevät oli kaunis, suuret kullerot kukkivat kaikkialla ja me laitoimme kasvimaan, josta emme tosin ehtineet korjata satoa.

Kylän kohdalla Syvärin takana taisteltiin ja meilläkin oli määräys pitää reppu kaiken aikaa pakattuna. Mutta linjat kestivät ja tilanne rauhoittui vähitellen.

Siirryimme nyt Salmiin, sieltä pääsin siviiliin erään toisen lotan kanssa, joka myös oli ollut alusta asti mukana samassa porukassa. Pitkäksi ei lomani muodostunut, sillä jo samana syksynä sain komennuksen Kemijärven rajatoimistoon. Siellä olin sodan päättymiseen asti.

Sotaretkeni oli kovaa työtä puutteellisissa oloissa, mutta ihmeen terveenä pysyin. Vain se oli masentavaa, että nostomiesten mukana joukkoon tuli suunsoittajia. Eivät he ruokaa niinkään moittineet kuin meitä lottia, joista kyllä koetettiin keksiä kaikenlaista sanomista.

Linn.Rak. 215 lottien käyttäytymisestä ei tietääkseni sattunut rikkeitä. Olimme nuoria ja normaalia seurusteluakin oli, muutamia avioliittojakin solmittiin myöhemmin, mutta esimerkiksi alkoholia ei missään vaiheessa käytetty. Koska työ oli raskasta ja päivät pitkiä, oli elämä jo senkin vuoksi säännöllistä. Vapaa-aikoina piti nukkua, että jaksoi taas aamulla. Ja ihmeesti me jaksoimmekin.