Martti Tourunen (8. K):

Helmikuun lopulla 1940 JR 19:n III P oli sijoitettuna lähireserviksi noin kilometri Terenttilän etulinjan taakse. Tänne oli päästy edellisenä päivänä ja huomenna oli rintamavastuu taas tiedossa. Rykmentti oli niin vajaa, että etulinjassa oli oltava vuoropäivin.

Lähetti Eino Rautiainen saapui paikalle. Hän tuli henkensä kaupalla tykistökeskityksen alla, sillä annettu vastaiskukäsky oli saatava heti perille. Tykkituli oli rikkonut kaikki lankayhteydet, ja lähettiyhteys oli ainoa toimiva keino, jollei lähetti kaatunut sirpaleihin.

Varmaankin kaikki arvasivat Einon viestin: ”Hälytys! Komppania valmistautuu vastaiskuun. Joukkueenjohtaja vänrikki Karjalainen johtaa hyökkäystä”.

Väsyneet miehet alkoivat liikehtiä verkkaisesti. Joku kiroili, että ”mikä siinä on kun muut eivät pysty etulinjaa pitämään”. Se ei tehnyt muihin mitään vaikutusta, vaan valmistelut jatkuivat. Kaasunaamarit, reput ja pakit jätettiin korsuihin. Leipälaukkuihin eivät monet laittaneet vanikkaa, ladattuja lippaita sitä enemmän. Turhia liikkeitä ei tehty. Ei vastaiskuun lähdetty ensimmäistä kertaa.

Karjalainen piti lyhyen käskynjaon. Vihollisen sisäänmurto oli tapahtunut viitostukikohdassa, nelonen ja kuutonen olivat omien hallussa; ne antaisivat tulitukea toiminnan aikana.

Suurin osa vastaiskuun komennetusta 8.K:sta jäi aluksi tulittamaan vihollisen valtaamaa tukikohtaa, sillä kokemus oli opettanut, että taisteluhaudan vyöryttäminen kävi parhaiten ja nopeimmin pienellä iskujoukolla, eivätkä omatkaan tappiot kasvaisi tällä taktiikalla kohtuuttoman suuriksi. Tappioita melko varmasti tulisi, sen tiesi jokainen iskuryhmän mies.

Vänrikki Karjalainen halusi ryhmään kovakuntoisia ja nopealiikkeisiä miehiä, joilla reaktiot pelaisivat sekunnin murto-osassa. Hidas taistelija oli tässä toimessa nopeasti kaatunut taistelija. Yksi valituista oli Martti Tourunen, Äänekosken Huiman painija, joka kolmena vuonna ennen sotaa voitti sarjassaan piirin mestaruuden. ”Manti” varustautui konepistoolilla, viidellä varalippaalla, paukkuja oli mukana siis yli 400, ja kymmenellä käsikranaatilla. Taisteluparikseen hän sai ”porsliinipoikien” rippeistä karjalaisen täydennysmiehen Poskiparran.

Maasto oli tuttua ja etenemisreitin valinta ei kauaa kestänyt. Viiden miehen iskujoukko aloitti ryömimisen kohti vihollisen asemia. Samaan aikaan muu komppania kehitti kovan tulen viitostukikohtaan, jotta ryömijöitä ei havaittaisi. Vihollinen vastasi tuleen samalla mitalla. Kyynärpäät ja polvet raapeutuivat jäisessä maassa. Tourunen pääsi käsikranaatin heittoetäisyydelle, ja Postiparta seurasi vanavedessä. ”Tulipa noista porsliinipojistakin miehiä, vaikka tulikasteessaan antoivat asemat ryssille” Tourunen ajatteli. Hän jatkoi ääneen: ”Kuule, kun minä pääsen tuohon seuraavaan kuoppaan, niin heitä sinä käsikranaatti ja minä hyppään perään koopeeni kanssa.” Tämä hetki oli ratkaiseva koko vastaiskun onnistumiselle. Perääntyminen oli käytännössä mahdotonta. Tourusen mielessä kävi tutun miehen, Ritasen Illin kasvot, joka kaatui pari viikkoa aikaisemmin vapaaehtoisena vastaiskumiehenä.

Ja hop, käsikranaatti lensi kaaressa vihollisen miehittämään taisteluhautaan. Jumpsahdus. Poskiparta vilahti ohi ja konepistooli surisi lyhyitä sarjoja. Manti ryntäsi perään toinen kranaatti valmiina. Kaatuneet vastustajat nuljahtelivat ikävästi kenkien alla, sillä he kävivät taisteluhautaan vieri viereen ja suurella joukolla. Puna-armeijalla ei ollut pulaa miehistä.

Seuraavan mutkan taakse Mantin heitto onnistui helposti, kun nyt sai heittää melkein pystystä. Poskiparran konepistooli kylvi taas kuolemaa räjähdyksen hämmentämiin vihollisiin, jotka eivät olleet sirpaleihin kaatuneet. Vankien ottamista ei edes ajateltu. Poskiparta vaihtoi lipasta ja siirtyi heittäjäksi.

Vyörytys jatkui. Vastaan tuli aseistamaton punasotilas, pakki kädessä ja jysähdyksen shokkiin saattamana. Ei ollut aikaa selitellä eikä säälitellä, vaan yhdeksän millin luodit päättivät vastustajan vaelluksen. ”Onneksi vihollisella ei ollut konepistooleita, muutenhan täällä olisi vielä enemmän henkensä kaupalla” hän ajatteli. Neuvostolainen puoliautomaattikivääri oli hidas ja kömpelö Suomi-konepistooliin verrattuna, vaikkakin muuten ihan hyvä ase.

Seuraavan mutkan takana odotti ikävä näky, kaksi aikaisemmin kaatunutta suomalaista tukikohdan puolustajaa. Heitä ei tallattu, vaan yli mentiin ottamalla tukea haudan reunoista.

Vastaiskun lähdettyä sujumaan hyvin oli iskuryhmän perässä taisteluhautaan alkanut valua lisää omia miehiä. Nämä estivät myös vihollisia tuomasta apuvoimia paikalle. Liikkumisen helpottamiseksi kaatuneita neuvostosotilaita heiteltiin penkan yli.

Onnistuneen vastaiskun jälkeen 8.K:n miehet jäivät tukikohtaan pariksi tunniksi. I pataljoonan miehet valmistautuivat ottamaan sen haltuunsa. Voiton kunniaksi ei juhlia pidetty, sillä sodan lopulla vyörytyksiä jouduttiin tekemään useasti.

Taisto Poikosen haastattelema Martti Tourunen