Veikko Leskisen:

Sotamies Veikko Leskisen, s. 1918, haastattelu 7.12.2000, haastattelija evl evp, fil.lis. Martti Peltonen. Haastateltava oli varusmiehenä viestijoukkojen koulutuskeskuksessa Riihimäellä Talvisodan aikana ja jatkoi keväästä 1940 alkaen varusmiespalvelustaan Kontiolahdella olleessa varuskunnassa ja lähti jatkosotaan Kontiolahden alueella perustetussa Jalkaväkirykmentti 9:n viestikomppaniassa.

Palvelin tuolloin viestijoukkojen koulutuskeskuksessa Riihimäellä. Minut määrättiin Suomussalmelle viestimateriaalin evakuointitehtävään lähetettyyn 45 miestä käsittäneeseen komennuskuntaan, jonka johtajana oli korpraali Koivisto. Matkaan lähdettiin junalla ja matkaa jatkettiin Kajaanista kahdella pienellä kuorma-autolla Suomussalmelle.

Pakkasta oli tuolloin 32 astetta. Perille Raatteentien varteen saavuttiin 140 kilometrin automatkan jälkeen. Täällä komennuskunta alistettiin JR 27:lle. Evakuointityö alkoi seuraavana aamuna. Taistelualueelle, Raatteentien motti, jäänyt kenttäjohdin, ”tapsi”, oli usein pieninä pätkinä, mutta sitä saattoi löytyä myös pitempiäkin pätkiä.

Venäläisten käyttämä johdin oli samanlaista tervattua johdinta kuin suomalainenkin. Johdin kelattiin maastossa tyhjille keloille, joille mahtui tehtaalla 700 metriä johdinta. Evakuoitaessa keloille ei kuitenkaan saatu tätä määrää, vaikka teki kuinka huolellista työtä. Kolmen viikon aikana joukkue sai evakuoitua puhelinjohdinta, kenttäpuhelimia, kenttäkeskuksia ja radiolaitteita (joukkueessa ei ollut yhtään radiomiestä) 4-5 kuorma-autolastia.

Komennus ei sujunut ilman tappioita, sillä joukkue menetti tänä aikana kolme miestä. Evakuointiryhmät joutuivat nimittäin myös taistelukosketukseen vihollisen kanssa, ja näissä yhteenotoissa menetettiin edellä mainitut kolme miestä. Evakuointi tehtävän päätyttyä joukkue palasi takaisin Riihimäelle.

Venäläisen partion paljastuminen 1942

Kesällä 1942 palvelin kirvesmiehenä VI AKE:n alueella rakennusporukassa, joka kuului kapteeni Malisen komentamaan Täydennyspataljoona 4:ään. Lähdin eräänä päivänä korpraali Yrjö Nousiaisen kanssa tuohenhakureissulle, joka suuntautui muutaman kilometrin päähän esikunnan alueelta. Aseina meillä oli kiväärit.

Paluumatkalla haistoin savun ja huomautin siitä Nousiaiselle. Olimme osuneet vihollispartion taukopaikalle. Peräännyimme hieman ja menimme suojaan. Partio, jonka vahvuus oli 45, oli ilmeisesti ruokatauolla ja lähti kohta liikkeelle. Koska meillä ei ollut aseina kuin kiväärit, emme voineet ryhtyä taisteluun niin suuren partion kanssa. Syy miksi meitä ei huomattu, oli se, että sillä ei ollut sivusta varmistusta. Partion ohitettua meidät palasimme mahdollisimman nopeasti esikunnan alueelle ja ilmoitimme asiasta pataljoonan komentajalle. Täällä koottiin jäljityspartio 80 miestä johtajanaan luutnantti Moilanen.

Partion, johon koottiin pataljoonan tehokkaat kevyet aseet, kokoaminen kesti kuitenkin noin viisi tuntia. Tämän jälkeen jäljityspartio, johon minä ja Nousiainen kuuluimme, meni ensin vihollispartion taukopaikalle. Sieltä löydettiin räjähdysainekätkö, jonka pioneerit myöhemmin purkivat. Kätkössä oli 35-40 kiloa käsikranaatteja ja kasapanoksia, aseita kätkössä ei ollut. Jäljityspartio etsi vihollispartiota puolitoista vuorokautta, jälkiä kyllä löydettiin, mutta itse partiota ei tavoitettu. Laatokan rannalta löydettiin paikka, missä partio oli noussut veneisiin ja poistunut omalle puolelle.

Lääkintämiehenä kesällä 1944

Tuulosjoen maihinnousun aikana juhannuksen alla 1944 minut määrättiin muutaman muun miehen kanssa lääkintämieheksi JSP:lle, vaikka mitään koulutusta tehtävään ei ollut annettu. Pataljoonan lääkäri Räsänen neuvoi miten haavoittuneita sidotaan. Palvelin tuolloin edelleen VI AKE:n alueella olleessa Täydennyspataljoona 4:ään kuuluneessa rakennusyksikössä. Vetäytyminen Syväriltä oli alkanut ja haavoittuneita oli runsaasti. Osa pataljoonaa oli jäänyt venäläisten maihinnousun takia rintaman taakse ja joutui kiertämään maihinnousualueen erämaan kautta. Samaa tietä tulivat myös jäljessä tulleet divisioonat. Tappiot olivat aika suuret.

Myöhemmin sain tehtäväksi lääkintätarvikkeiden hankkimisen JSp:lle. Tarvikkeet haettiin kenttäsairaaloista Sortavalasta ja Läskelästä. JSp oli silloin Samissa. Matkat tehtiin polkupyörällä, jos sellainen oli käytettävissä, jalan ja autokyydillä, mikäli sellaiseen onnistui pääsemään. Paluukyyti onnistui usein haavoittuneita hakemaan lähetetyllä sairasautolla. Tarvikkeiden haku oli päivittäistä hommaa. Lääkkeistä ja sidetarpeista oli puute, nauhasiteitä tehtiin mm. repimällä lakanoista, sidetaitteita oli kuitenkin riittävästi.

Venäläisten maataistelukoneet vaikeuttivat hakumatkoja. Tämä lääkintätarvikkeiden hakutehtävä kesti sodan loppuun asti. Täydennyspataljoona 4 vaihdettiin Pitkärannassa 15. Prikaatiin ja pataljoona siirtyi Leppäsiltaan Lintulahteen, mihin tuli JSp. Leppäsillassa oli it-patteriston asemat. Yhtenä aamuna yli lensi 14 venäläistä pommikonetta suojanaan kaksi hävittäjää matkalla ehkä Sortavalaan. Oma it ampui alas yhden pommikoneen. Kone hajosi ilmassa, sen pommilasti irtosi ja putosi lähelle, lähin noin 30 metrin päähän. Olin juuri silloin keittämässä aamuteetä, kun tämä tapahtui. Huomasin asian ja huusin: Nyt matalaksi! Pommit ja koneen kappaleet putosivat lähelle. Koneen miehistönä oli kolme miestä, yksi heistä pelastui laskuvarjolla ja joutui vangiksi, hän oli kirgiisi. Kaksi muuta putosivat aivan meidän lähelle pellolle ilman laskuvarjoja.

Ainoa vahinko meille oli teen kaatuminen maahan. Lähinnä haavoittumista oli pataljoonan lääkäri Räsänen, joka lepäsi sairaspaareilla JSp:na olleessa rakennuksessa. Yksi pommin kärkikappale tuli rakennuksen seinästä läpi ja pysähtyi peltiuuniin. Arvioimme, että kappale oli kulkenut Räsäsen pään yli noin 10 cm:n korkeudelta. Leppäsillassa oli myös raskas rautatiepatteri, joka ampui venäläisten asemia. Venäläiset vastasivat tuleen, mutta eivät osuneet patteriin. Pelto ympärillä oli täynnä kuoppia. JSp sijaitsi noin puoli kilometriä patterin takana ja koko ajan pelkäsimme, että tykistötuli osuu myös JSp:lle, mutta näin ei käynyt.

Viestiyhteyksien rakentaminen linnoitustyömaalla Joensuu – Kaltimo

Päästyäni sairaalasta Riihimäellä minut komennettiin Viinijärvelle järjestelykeskukseen. Minun komppaniani yhdistettiin Enon Kuusjärvellä olleeseen talvisodan aikaiseen Viestipataljoona 12 rippeisiin. Pataljoonan komentajana oli majuri Muukkonen ja minun komppaniani päällikkönä oli kapteeni Sepper. Pataljoona sai tehtäväkseen kiinteiden viestiyhteyksien rakentamisen linnoitustyömaalle.

Kivet panssariesteisiin saatiin Kontiolahden Jakokoskella olleesta kivilouhimosta, missä työskenteli noin 70 siviilimiestä. Rakennettavien avojohtolinjojen lähtöpaikka oli Kaltimon suojeluskuntatalo, missä oli pataljoonan esikunta. Täältä rakennettiin avojohtolinjat Juukaan (n. 40 km) ja Koitereen lähelle Ilomantsiin (80 km). Linjojen rakentamisessa käytettiin olemassa olleita puhelinpylväitä, joihin lisättiin yksi orsi (eristin parru). Mikäli linja poikkesi olemassa olleesta pylväinä käytettiin kasvavia puita, niin että niistä katkaistiin latvat.

Joensuuhun johtavia vanhoja linjoja kunnostettiin. Linjanrakennustyö kesti syyskuuhun 1940. Tämän jälkeen siirryttiin sähköistämään Kontiolahdelle tulevaa varuskunta-aluetta. Kaikkiaan alueelle tuli 365 erilaista rakennusta. Varuskuntaan sijoittui 9. Prikaati, myöhemmin JR 9. Sähkötyöt jatkuivat maaliskuuhun 1941 asti, työ oli hidasta, sillä mm. 16 metrin pylväät pystytettiin miesvoimin. Viestikomppania liitettiin JR 9:ään viestijoukoksi. Maaliskuun jälkeen meidän varusmieskoulutuksemme jatkui sodan alkuun saakka.