Muisteloita sotatoimialueelta, asemasota
Sirkka-Liisa Unkila os. Mustonen:
Koulunkäynti aloitettiin vasta marraskuussa seurakunnan rukoushuoneella pari kertaa viikossa, sillä kaupungin kaikki kolme oppikoulua olivat sotasairaaloina tai muussa sotilaallisessa käytössä. Joulun jälkeen talvella -42 pääsimme omaan kouluun, sillä se oli yksityinen.
Muut, valtion oppikoulut, olivat edelleen sotasairaaloina. Yhteisvastuullisesti jaettiin siis tilat kolmen koulun kesken. Syntyi vuoroluku, joka tarkoitti sitä, että päivä jaettiin kolmeen osaan, nelituntisiin jaksoihin, joihin mahdutettiin viisi oppituntia ja kymmenminuuttiset väliajat. Aamuvuoro alkoi klo 8, päivävuoro klo 12 ja iltavuoro klo 16.
Vuorotellen jokainen koulu sai eri vuoron. Iltavuoroa käytiin pimeään aikaan . Kaupunki oli pimennetty ja kun tunnit loppuivat, läksimme kotiin pilkkopimeässä. Iltavuoro oli hankala myös junalla kouluun kulkevien kannalta. Heidän piti yöpyä kaupungissa. Myöhäisjunaa ei ollut. Niin meillekin tuli joka kolmas viikko Onttolasta Karttusen Irja koulukortteeraamaan. Hänellä oli omat eväät, joita hän nakersi koko viikon eikä äidin kehotuksista tullut edes korvikkeelle. Muistelen, että sinä talvena ei meillä koettu kovaa ruokapulaa ehkä juuri Karttusten ansiosta. Lauantai-iltaisin Karttusen isäntä haki tytärtensä hevosella kotiin
Seuraavana keväänä jaettiin pihamaasta vuokralaisille noin aarin suuruiset viljelypalstat. Meille jäi vielä suuri peruna- ja juuresmaa viljeltäväksi. Sato olikin runsas, mahtavia kaaleja, suurensuuria lanttuja ja koko vuoden perunat. Jauhoista oli pulaa niin, että äiti laittoi leipätaikinaan paljon perunaa. Lihaa ei nähty oikeastaan ollenkaan. Luukeitot olivat kyllä herkullisia. Äiti säästi lihakuponkeja varoiksi, kun veljet tulivat nälkäisinä lomalle. Maitoa ei saatu ollenkaan, vaikka meillä oli kaksi lasten maitokorttia, joilla olisi pitänyt saada yhteensä 1,2 litraa maitoa päivässä. Vain pikkulapset ja vauvat saivat, meidän korteilla annettiin yhteensä kolme desilitraa kermaa. Piti olla myös tarkka siitä, että meni heti kauppaan, kun maitoauto tuli, muuten saattoi jäädä sitä vähääkin vaille. Useimmiten minä olin maitokuski. Aina oli jono, juhlapyhinä jopa oven ulkopuolelle. Jonakin syksynä saimme jostakin eläinrehuksi litistettyä kauraa. Siinä oli tietysti akanat mukana. Oli siinä puuhaa saada erotelluksi ne pois. Se piti vielä tehdä salaa keittiön pöydällä niin, että varoilla oli pyyheliina peitoksi, kun joku vieras sattui tulemaan
Elämä oli ainaista varuillaan oloa sanomisissa ja teoissa. Feind hört mit, oli iskulause, joka takasi turvallisuutta. Vakoilijoita pelättiin kaikkialla. Vuosien mittaan sopeuduttiin kaikkiin rajoituksiin niin, että siitä tuli tapa elää. Vastavakoilustakin oli tietoa. Luokkatoverini isä Uuno Uimonen oli Joensuun Valpon päällikkö. Kerran ollessani Uimosella Anja halusi näyttää minulle jotain erikoista. Heillä ei ollut ketään muita kotona niin, että voimme rauhassa kulkea huoneesta toiseen. Olohuoneessa, joka oli verraten suuri, oli ainoastaan tilapäisvuoteita. Ne olivat sijaamattomia ja Anja kertoi, että heille tulee öisin siviilipukuisia miehiä ja naisia, jotka majoitetaan salaisesti olohuoneeseen. He nukkuivat siellä päivät ja aterioivat myös siellä. Sitten he taas katoavat jonain yönä. Se oli hänen isänsä työtä. Jälkeenpäin ajatellen he todennäköisesti olivat rintaman takana vihollisen puolella työskenteleviä suomalaisia vakoilijoita
Ainoat huvitukset olivat elokuvat, joihin säästettiin taskurahat, Melkeinpä kaikki mahdolliset elokuvat, lapsilta kielletytkin käytiin katsomassa. 1943 ja osittain -44 talvella Joensuun katuvalot paloivat. Se teki mahdolliseksi luistelemisen iltaisin. Meillä tytöillä oli yhdet hokkarit, joita sitten vuoron perään käytettiin. En muista, että meillä olisi ollut pikkukenkiä, monot sen sijaan olivat jokapaikan jalkineet hiihtosukkineen. Me kasvoimme ja vaatteet kävivät pieniksi eikä uusia saanut. Pieneksi käyneitä vaatteista yhdisteltiin uusia. Niin sain talvikävelypuvun kahdesta talvitakista, joita olimme käyttäneet kansakouluaikoina. Kankaat eivät kestäneet monenkertaista käyttöä. Näin kävi kesken koulupäivän eräälle mekolleni. Sen sivuun repesi suuri aukko. Sitä piti käsin pidellä kulkiessa, ettei kukaan olisi nähnyt. Keväällä helpotti kenkätilanne. Puukenkiä oli saatavissa paksupohjaisista taipumattomista vaneripohjaisiin, jotka taipuivat pohjastaan. Ne olivat siroja ja muistan pitäneeni niitä sodan jälkeenkin. Vaneripohjaisissa päällinen oli paperikangasta, jota piti taas varoa kastumasta. Joskus saimme sentään uutta. Osuuskaupan kangasmyymälän hoitaja rouva Leppä asui isomman asuinrakennuksen toisessa päässä. Hän ilmoitti äidille, milloin kankaita oli saapunut. Sitten myöhään jonakin iltana me kiipesimme takaoven kautta kaupan vinttiin, jossa oli kangasvarasto. Sieltä saimme valita tarvitsemamme kankaat vaatekorttien pisteitä vastaan. Tämä oli vastapalvelus siitä, että äiti leipoi yksin asuvalle rouva Lepälle kerran viikossa leivän samasta taikinasta kuin omamme.
Kesinä -42 ja -43 kävin äitini kanssa Leppävirralla äidin kotona Alapihan hovissa. Niitä matkoja varten piti hankkia matkustuslupa poliisilaitokselta. Asuimmehan sotatoimialueella. Läksimme klo yhden yöjunalla Varkauteen, missä olimme aamulla. Sieltä jatkoimme matkaa häkäkäyttöisellä linja-autolla Leppävirran kirkonkylään. Asuimme Elin-tädin kamarissa tuparivissä. Päivisin kuljeskelin milloin missäkin virran rannasta kirkkoon ja omalle hautausmaalle, johon serkkuni Toivo Takkunen oli haudattu. Hän kaatui Kollaan taisteluissa talvisodassa. Isoäiti oli jo yli 90- vuotias. Hän eleli omassa huoneessaan, josta oli luukku keittiöön. Näin hänen ei tarvinnut lähteä huoneestaan, jos hän jotakin tarvitsi. Hän avasi vain luukun ja pyysi, mitä tarvitsi. Huone oli entinen hovin ruokasali, siksi luukku. Kun eno oli iäkäs ja molemmat pojat rintamalla, heillä oli kotiryssä, Vasili, työmiehenä. Ihan sävyisältä ja tavalliselta kunnon mieheltä hän minusta näytti.
Veljistä vanhempi Voitto oli Laatokan rannalla Sortanlahdessa ja nuorempi Toivo Syvärillä Lotinanpellon lohkolla lähes koko asemasodan aikana. Isä taas oli komennettu korkean ammattitaitonsa takia Äänislinnaan rakentamaan patoa, mihin muut eivät pystyneet. Hänellä oli komennossaan pioneerikomppania ja sotavankeja. Hän taisi venäjänkieltä. Padon valmistuttua perääntymisvaiheen alettua pato räjäytettiin. Tammikuussa -44 päiväkirjani kertoo, että isä tuli junalla etelästä muutamaksi tunniksi kotiin jatkaakseen matkaansa Mikkeliin. Hän kävi sieltä sunnuntailomalla, saapui yöllä kolmen aikaan ja palasi takaisin Mikkeliin vajaan parin vuorokauden kuluttua. Siellä hän jäi kaatuvan parakin seinän alle ja loukkaantui. Häntä hoidettiin ensin Joensuussa Lyseolla. Vaikeiden ja alkeellisten olosuhteiden ansiosta hän, iäkäs 62-vuotias, sairastui sokeritautiin. Hänet siirrettiin Tyttökoulun sotasairaalaan, jossa kävimme sitten joka päivä häntä katsomassa. Parannuttuaan hän jatkoi edelleen Päämajan alaisena linnoitustöitä Mikkelistä käsin. Suurhyökkäyksen alettua hän oli Viipurin pohjoispuolella. Siellä hänet tapasi nuorempi veljeni, joka tilanteen rauhoituttua oli rintaman takana lepovuorossa.
Päiväkirjani kertoo, miten ikävää elämä oli kasvavalle ja kehitysiässä olevalle. Ei ollut nk. virikkeitä, ellei lasketa niiksi ainaista jännitys siitä, miten sodassa käy. Vihjeitä häviöstä saimme jo -43 talvella, kun vanhemman veljen kaveri Vaakanaisen Peks, Aarne, istui meillä iltaa niinikään lomalla. Heidän keskustelustaan kuulin suurista joukkohaudoista Länsi-Venäjällä ja mahdollisesta Saksan häviöstä. Kotonakin oli vaikeaa. Lavantautiepidemia uhkasi kaupunkia. Kävimme ottamassa varoiksi rokotukset, mutta siitä huolimatta Paula sairastui. Häntä äiti hoiti ja minut eristettiin toiseen huoneeseen nukkumaan. Kevättalvella -44 alkoi entistä vilkkaampi ilmatoiminta. Hälytyssireenit keskeyttivät rusettiluistelut, jotka olivat olleet ainoa huvi kadulla kävelyn ja elokuvien lisäsi. Kaduilla liikkui entistä enemmän myös saksalaisia sotilaita, siviilejä ei Joensuun kaduilla koko sodan aikana näkynytkään. Radiota kuunneltiin jatkuvasti. Uutiset olivat tärkeitä. Kesäsodan aikaan talon väki kokoontui meille iltauutisia kuuntelemaan. Kellään muulla ei ollut radiota. Radion kuunnelmat toivat tuulahduksen toisesta paremmasta ajasta. Päiväkirja kertoo, että olin kuunnellut mm. Molierin Tartyffin mielenkiinnolla.
Toukokuussa -43 keskellä päivää oli pommitus. Olin jo tullut koulusta. Hälytyksen tultua ja koneiden ollessa päällä menimme eteiseen lattialle pitkällemme. Vaateharjat putosivat nauloistaan lattialle pommien jymäyksistä. Aikaisemmin mainitsemani hevosmies Moilanen kuoli sydänhalvaukseen ja muutama pyykkäri sirpaleisiin joen rannassa. Heidät kaikki siunattiin samalla kertaa. Kevättalvella -44 hälytyksiä alkoi olla usein. Huhtikuun alussa oli pari pommitusta. Ensimmäisen noin kolmituntisen hälytyksen aikana rautatieasemalla oli joukkojenkuljetus meneillään. Se oli myös ryssien kohde. Sotilaita kuoli. Toisen pommituksen aikana isä oli iltalomalla sairaalasta. Hän asetti lavantautisen Paulan keittiön lattialle pitkälleen ja lähetti minut pihalle vartioon. Puin lumipuvun päälleni ja lähdin ulos. Samassa välähti. Suojauduin ja katselin, kuinka ryssän valoraketti valaisi koko kaupungin. Sitten tietysti tuli pommeja. Oli pitkäperjantai -44. Seuraavana päivänä elämä jatkui taas normaalisti. Vein paketin postiin ja oli räntäsade.