Muisteloita sotatoimialueelta, sodan loppu
Kevättalvella -44 oppikoululaiset järjestivät monenlaista apua kotirintaman hyväksi. Minut valittiin luokan talkoopäälliköksi, jonka tehtävänä oli järjestellä muiden luokkien kanssa motintekosunnuntai. Paperiakin kerättiin jokaisen tutun vinteistä, ja sitten kokoonnuttiin kaupungintalolle kuulemaan, mihin kukin 15 vuotta täyttänyt joutuu kesäksi töihin.
Rippikoulu alkoi myös maaliskuussa -44. Rippi-isänä toimi sotilaspastori Heikkilä. Konfirmaatiota varten minulle teetettiin ihan uudesta kankaasta musta leninki. Valkoista ei siihen aikaan voinut ajatellakaan.
Luokkaretkiä tietysti tehtiin. Meidän, 5. c:n oli määrä lähteä toukokuussa Kolille linja-autolla. Sitten määräaamuna kokoonnuimme linja-autoasemalle odottelemaan autoa. Sitä ei kuulunut. Meille kerrottiin, että auto oli mennyt rikki. Päivä oli kuitenkin vapaa, joten mietimme miten sen viettäisimme. Eeva Liisa Kauppinen ehdotti, että lähdettäisiin junalla heidän mökilleen Tikkalaan. Näin me teimme.
Samoin kävi, kun olimme lähdössä työleirille Kiteelle. Meitä ei otettu linja-autoon. Kannoimme tavaramme puolen kilometrin päässä olevalle rautatieasemalle seuraavan päivän lähtöä varten. Niin sitten matkustimme junalla Matkaselkään ja tunnin odotuksen jälkeen kuorma-auton lavalla Kiteelle Niinikummun kansakoululle, josta tuli yöpymispaikka syyskuun lopulle saakka. Kävimme töissä eri maalaistaloissa heidän pyyntöjensä mukaan. Jotkut meistä olivat koko kesän samassa talossa, minä kiertelin useassa.
Kaikkia maatalon töitä piti tehdä käskyn mukaan. Ensimmäiseksi jouduin kirnuamaan oikealla puukirnulla. Seuraavat työt olivatkin lannan levitys, perunan istutus, kitkeminen, hevosella ajo, heinänteko, turpeen nosto suolta ja puutarhamarjojen poiminta. Vettä ja puita piti myös kantaa sisään ja ulos. Sunnuntaisin meitä tyttöjä vaivasi nälkä, sillä vain työssä ollessa sai myös ruokaa. Leirinjohtaja oli kerran saanut lihaa sunnuntaita ja rokulipäiviä varten. Siitä valmistettiin kastike. Liha oli mätää. Vieläkin muistan sen löyhkän, joka levisi suuhun puraistuani sitä. .
Kesän mittaan alkoi saapua evakoita rintaman edetessä sisämaata kohti. Heinäkuun alussa Paula tuli jalkaisin Impilahdelta karjaa kuljettaen. Satuin silloin olemaan muonitusvuorossa. Parin suuren talon pihamaalla muonitus tapahtui. Suurille karjamäärille oli erään talon haka järjestetty yöpymislaitumeksi. Maitoa oli nyt riittävästi meidänkin juotavaksi, sitä lypsettiin suoraan maahankin. Leiriläiset olivat vuoron perään pareittain muonittamassa. Edellisenä iltana saatiin määräys. Leipää leikattiin ja ruokaa, jotakin keittoa jaettiin. Tykkien ja pommien ääniä rintamalta kuului kumuna. Joskus metsäpalon savu sumensi ilman.
Lomalle päästiin pari kertaa, juhannuksen tienoissa ja elokuun alussa. Juhannus oli sateinen ja elokuussa ryssä taas tervehti pommeilla . Päiväkirja kertoo, että olin yksin kotona, kun äiti oli ruoanhakumatkalla maalla. Aamulla aikaisin tuli hälytys ja pian sen jälkeen ensimmäinen laivue, sitten toinen, kolmas ja neljäs. Höytiäisen kenttä oli kohteena, tulipalokin syttyi. Kuolleitten määräkin mainitaan. Elämä taas jatkui kaverien tapaamisella.
Syyskuun kolmannen päivän aamuna sain kuulla, että rauha oli tulossa. Sortavalaa ja Ruskealaa evakuoitiin. Pääministeri Haczell oli puhunut radiossa. Aseet vaikenivat seuraavana aamuna klo 8. Juttelimme keskenämme ja pelkäsimme kovia rauhanehtoja. Ilta oli kovin hiljainen 18 tytön majoitusluokassa. Työt jatkuivat entiseen tapaan, kunnes välirauhan solmimisen jälkeisenä päivänä leiri piti purkaa.
Tavaramme piti siirtää taloihimme heti, samoin yöpyminen. Viikon verran keräilin perunoita Koivikon kartanon pellolla ruotsalaisen sotilasjoukon kanssa. Kun perunat olivat poissa, pellon ympäri ilmestyi piikkilanka-aidat. Venäläisiä sotavankeja koottiin paljaan taivaan alle lähetettäväksi takaisin Neuvostoliittoon. Öisin sieltä loistivat nuotioitten tulet.
Leiriläisten kotiuttaminen tapahtui yhtäkkiä. Samana päivänä pakkasimme, hyvästelimme talon väen ja saimme palkkamme. Pian olimme hevosen kyydissä maantiellä, josta kuorma-auton lavalla pääsimme Kiteen kirkonkylään. Linja-autolla matkustimme sitten lopun matkaa Tohmajärven asemalle. Junakin tuli asemalle muutaman tunnin kuluttua, niin että pääsimme vielä samana päivänä Joensuuhun.
Perheemme oli ollut talvisodan alkamisesta alkaen hajallaan, viimeisenä kesänä kuudessa eri paikassa kukin omassaan. Veljet säilyivät haavoittumatta kovista taistelukokemuksista huolimatta. Isän työ tuli lähemmäksi, Pohjois-Karjalaan takaisin, Toivo jatkoi opintojaan, Voitto oli löytänyt elämänkumppanin Tampereelta ja hänet vihittiin ennen joulua. Me tytöt jatkoimme koulun käyntiä vasta marraskuun lopusta alkaen. Piirustuksenopettaja Annikki Palosuo kävi meillä lopettelemassa aloittamaansa akvarellia minusta.
Kaikkea pientä sotilaiden kotiuttamiseen liittyvää kuului syksyn kulkuun. Seitsemästä rintamalla olleesta pihapiirissämme asuneesta miehestä Teuvo Koponen menehtyi sodan loputtua haavoittumisen jälkiseurauksena tuberkuloosiin. Hänen veljensä menetti mielenterveytensä ja joutui Paiholan parantolaan. Kaikenkaikkiaan perheemme pysyi hengissä. Puute jatkui, mutta siihen oli totuttu. Uutta elämää rakennettiin.
0