Simo Kärävä:

Kerron seuraavassa tukikohta Munan taisteluista Jalkaväkirykmentti 57:n III pataljoonan (III/JR 57) lohkolla Inkerinmaan Lempaalassa tammi- ja maaliskuussa 1944 sekä tukikohdan kohtalosta kesäkuun alussa1944, jolloin rintamavastuussa oli I/JR 57.

Muistelen myös sitä, miten koin nuorena ja tuoreena upseerikokelaana äkkiseltään saamani johtamistehtävän. Joitakin näkökohtia arvelen selvästi tiedostaneeni vasta pitkälti sodan jälkeen, varsinkin saadessani kertoa sodan ajan ryhmän- ja joukkueenjohtajan johtamishavainnoista ja -kokemuksista nuorille reservin aliupseereille ja upseereille sekä vastatessani heidän kysymyksiinsä. Eräät sodan tapahtumat ja syysuhteet jäsentynevät nyt selvemmin kuin sotavuosina, jolloin sekä iän että elämänkokemuksen vähyys rajoittivat sen tajuamista, mikä on joukon ja taistelijan kannalta oleellista, mikä vähemmän tähdellistä.

Puolustusasemamme

Eversti Yrjö Valkaman komentama JR 57 oli tammikuussa 1944 puolustuksessa pääasemassa vuoden 1939 rajan eteläpuolella Inkerin Lempaalassa. Kannaksen puolustusjoukot oli sijoitettu melko tasaisesti kautta pääaseman. Jalkaväkipataljoonalla, jonka vahvuus oli 800-900 miestä, oli yleensä vastuullaan keskimäärin kolmen kilometrin lohko.

JR 57:n etulinjan puolustusasemat nojautuivat oikealla noin 40 metrin korkuiseen, avoimeen Lappalaisenmäkeen. Siitä vasemmalle puolustus oli pääosin järjestetty Lempaalanjärveen virtaavan Kivarijoen pohjoispuolen kukkulamaastoon. Vuoroin etulinjassa, vuoroin rykmentin reservinä Silantojärven tukiasemassa olivat rykmentin I, II ja III pataljoona.

Rintamalinjamme oli ainoastaan harvojen luonnonesteiden tukema ja monin paikoin vihollisen tähystettävissä. Asema käsitti pääosin vain yhden yhtenäisen taisteluhaudan pesäkkeineen. Alkuvuonna 2001 löytyneistä muistiinpanoistani ilmenee, että kesäkuun alkupäivinä 1944 rakensimme kiireisesti tukilinjaksi taisteluhautoja ja -pesäkkeitä.

Puolustusasemamme oli jaettu lohkoiksi ja alalohkoiksi ja ne puolestaan tukikohdiksi, jotka yleensä olivat pääasiassa vain yhteen suuntaan puolustettavia. Majoitus oli maakorsuissa. Niissä olivat riesana ahtaus, hämäryys, syöpäläiset, rotat, juomaveden puute sekä toisaalta sade- ja sulamisvesien valuminen majapaikan sisä- ja edustiloihin.

Munakukkula

Jo alkutalvesta 1944 havaittiin puna-armeijan tiedustelu- ja tykistötoiminnan vilkastuneen.

Ilmeisesti kesän suurhyökkäystä silmällä pitäen vihollinen näytti alkavan paikoin hakea sotatoimilleen aiempaa parempia lähtöasemia. Lumen ja pimeän turvin se kaivoi rintamalinjojen välimaastoon etenemishautoja. Kun ne eivät kaikin paikoin voineet ratkaisevasti kohentaa tilannetta, vihollinen pyrki saamaan muutosta aikaan myös varsinaisin taistelutoimin, paikallisiin maastovaltauksiin tähtäävin hyökkäyksin.

Näin lienee ymmärrettävä myös tukikohta Munan valtaus- ja haltuunottoyritykset Silantojärven lohkon Muratan alalohkolla 19. tammikuuta ja 27. maaliskuuta 1944. Olihan Munalta hyvät mahdollisuudet tähystää sekä johtaa tulta ja tulittaa lähes joka suuntaan, koska kukkula kohosi näkyvästi ympärillään olevasta maastosta. Munan isännän katseen kohteina olivat sekä puna-armeijan vastapäiset asemat että omat lähitukikohtamme, Munalta rintamasuunnassamme oikealla Askin vastuualueella Penni, Pensas, Pihlaja ja Koivu sekä Karotin vastuualueella takana Suopohja ja vasemmalla Väli.

Päämajan virallinen tilannetiedotus kertoi 22. tammikuuta ”Munan kahinasta”, jota nimitystä tiedotuksen kohteesta siihen osallistuneiden kesken viljeltiin, seuraavasti:

”Karjalan kannaksen keskiosassa vihollinen hyökkäsi erittäin kiivaan tykistövalmistelun jälkeen erästä tukikohtaamme vastaan. Myöhemmin vihollinen uudisti vielä hyökkäyksensä, joka myös torjuttiin. Kovissa taisteluissa vihollinen kärsi monien kymmenien kaatuneiden tappiot. Muualta ei ilmoitettavaa.”

Päämajan tiedotuksen kertomaa ja Kannaksen joukkojen kenttälehden Tapparan tarkemmin selostamaa Munan taistelua ei mainita jatkosodan virallisissa historiateoksissa.

Nojaudun kertomuksessani etenkin Kannaksen Ryhmän sekä JR 57:n ja sen yksiköiden sotapäiväkirjoihin ja taistelukertomuksiin. Oman ja vihollisen tykistön toiminnasta olen saanut tietoa myös Kenttätykistörykmentti 12:n (KTR 12) ja Raskas Patteristo 13:n (Rask.Psto 13) sotapäiväkirjoista.

Tarkin ja tuorein kuvaus taistelun kulusta Munalla sisältyy iskuosastoa siellä johtaneen 20-vuotiaan vänrikki, sittemmin luutnantti Pauli Vuorisen tekemään taistelukertomukseen, jonka liitteenä on laatimani piirros Munan taisteluhaudoista ja vastahyökkäyksen vaiheista. Osa yksityiskohdista on peräisin tuolloiseen taskuallakkaani tuoreeltaan tekemistäni merkinnöistä, aseveljieni kanssa käymistäni keskusteluista sekä lähettämistäni ja saamistani kirjeistä tammi- ja helmikuulta 1944.

Käytettävissäni ei ole ollut neuvostoliittolaisia tietolähteitä. Erityisen kiintoisia olisivat olleet niiden maininnat hyökkäyssuunnitelmasta ja -valmisteluista sekä taisteluosaston vahvuudesta ja tappioista.

Tukikohta vihollisen käsiin

Keskiviikkona 19. tammikuuta sää oli leuto ja pilvinen. Illansuussa alkoi ilmaantua sumua. III/JR 57:stä, jonka komentajana oli kapteeni B.H. (Heikki) Wikki, oli vuorollaan reservissä 9. komppania lähellä pataljoonan esikuntaa. Etulinjassa olivat 10. K Karotissa, jonka tukikohtia olivat Munan lisäksi Silta, Ryteikkö ja Ranta, sekä 11. K Askissa.

Kello 14.30 vihollinen aloitti raskailla aseilla yhtaikaisesti erittäin kiivaan tulen ampuen rykmentin arvion mukaan sen lohkolle noin puolen tunnin aikana 6 500 kranaattia. Etulinjaan kohdistui pääasiassa suorasuuntaus- ja jalkaväkiaseiden tulta.

KTR 12:n arvion mukana vihollisen raskas tykistö ampui 1 100 ja kevyt tykistö 1 400 laukausta. Panssaritorjuntatykit ampuivat arviolta 2 500 ja kranaatinheittimet 1 200 laukausta.

Oman tykistön tulitus oli vähäisempi mutta silti merkittävä: I/KTR 12 ja Rask.Psto 25 ampuivat torjuntaan ja jalkaväen raskaiden aseiden vaientamiseen 748+151 ja 225+126 laukausta sekä Rask.Psto 13 vastatykistötoimintaan 107 laukausta. Rykmentin heittimet ampuivat 335 raskasta ja lähes 2 000 kevyttä kranaattia.

Kranaattituli katkoi pahoin sekä jalkaväen että tykistön viestiyhteyksiä. Rykmentillä ei ollut vakinaista radioverkkoa. Tykistön tulenjohtoradiot olivat taaempana koulutuskäytössä ja saatiin paikalle vasta myöhään illalla. Kaiken tämän johdosta jalkaväki joutui erittäin paljon turvautumaan taistelulähettien käyttöön. Yhteydenpidon vaikeuksista huolimatta tykistön tulitoiminta oli ansiokasta. Vankitietojen mukaan tykistömme tuli esti vihollista tuomasta paikalle lisävoimia ja ampumatarvikkeita.

Osin lumen peitossa ja tulituksen suojaamana vihollisen parin sadan miehen iskuosasto nousi Munan etelärinnettä ja pureutui tukikohdan taisteluhautoihin. Osasto pystytti tukikohdan kaakkoiskärkeen punalipun, jonka viereen vihollisen tulivalmistelun viimeiset kranaatit iskivät.

Munaa puolusti joukkue 10./JR 57:stä. Torjuessaan ylivoimaista vihollista saivat saarrettuina surmansa tukikohdan päällikkö, luutnantti Arno Sahama (24), joka oli vastikään tullut rintamalle koulutuskeskuksesta ja ottanut tehtävän vastaan edellisenä päivänä, ja suodenniemeläinen kersantti Leo Olavi Juusela (31) pataljoonan kranaatinheitinjoukkueesta. Samalla haavoittui kiikkalainen 10. K:n kersantti Paavo Ala-Hoipo (29) niin vaikeasti, että kuoli samana päivänä kenttäsairaalassa.

Vihollisen iskuosastoon kuului muun muassa kiväärikomppania, osa automaattiasekomppaniasta ja tiedustelujoukkue sekä pioneerejä ja viestimiehiä. Osastoa oli perusteellisesti valmennettu nimenomaan tähän yritykseen kuukauden verran. Hyökkäyksen tärkeyttä osoitti myös se, että 23. Armeijan komentaja, kenraalimajuri Aleksandr Tsherepanov oli saapunut etulinjaan sitä seuraamaan.
Kello 15.20 toi 10. K:n taistelulähetti pataljoonan esikuntaan tiedon, että Muna oli vihollisen hallussa ja että se tuo sinne lisää voimia. Vihollisen tulivalmistelun alkaessa pataljoonien komentajat ja komppanianpäälliköt olivat taaempana rykmentin komentajan puhuttelussa, josta he kohta palasivat omille komentopaikoilleen ja yksiköihinsä.

Kello 15.50 vänrikki Pauli ”Pate” Vuorinen antoi komppanialle käskyn valmistautua mahdolliseen vastahyökkäykseen. Klo 16.15 hän sai komppanianpäälliköltä, luutnantti Mauno Käävältä (23) käskyn viedä vastaiskuosasto 10. K:n takamaastoon, jonne se saapui kello 16.35 ja josta käsin se miehitti Välin ja Suopohjan uhanalaisen välimaaston.

Ripeästi vastaiskuun

III/JR 57:n komentajana kapteeni Wikki ilmoitti kello 17.25 päättäneensä, että Munalle tehdään vastahyökkäys heti, kun kello 17.40 alkavaksi suunniteltu tykistövalmistelu on päättynyt. Eversti Valkama, joka tuolloin oli 15.D:n komentajan viransijainen, hyväksyi Wikin ratkaisun kello 17.30. Aiemmin oli rykmentin ja divisioonan komentajien kesken ollut puhetta siitä, että vastahyökkäys alkaisi seuraavan päivän aamuhämärässä.

Klo 18.00 vänrikki Vuorinen sai luutnantti Käävältä käskyn ryhtyä 9. K:n III joukkueen voimin vastaiskuun Munan takaisin valtaamiseksi ja miehittämiseksi. Kello 18.25 joukkue saavutti välitavoitteeksi määrätyn kumpareen Suopohjan edustalla ja kello 18.30 Munan takarinteen tyven. Siinä joukkue jaettiin kolmeksi ryhmäksi, joista kukin sai vyörytettäväkseen yhden kolmesta rinnakkaisesta taisteluhaudasta ja niistä erkanevista yhdyshaudoista. Oikealla ryhmää johti vääpeli Aimo Rantanen (26), keskellä ylikersantti Uuno Koskilinna (27) ja vasemmalla kersantti Esko Keskinen (23).

Keskimmäinen ryhmä selvitti juosten jyrkät rinneportaat ja pureutui taisteluhaudan alkupäähän. Myös oikealla päästiin pureutumaan taisteluhaudan alkuun sen jälkeen, kun kumpaakin taisteluhautaa hallinnut vihollisen pikakivääri oli tuhottu. Syntynyttä tilannetta käytti hyväkseen myös Keskisen ryhmä ja aloitti vyörytyksen vasemmalla. Oikealla vyörytys keskeytyi sen johdosta, että taisteluhaudassa oli miinoitus. Siinä vääpeli Rantanen haavoittui vaikeasti, jolloin alikersantti Jorma Ketonen (27) otti ryhmän johtoonsa.

Kello 18.45 vänrikki Vuorinen ilmoitti luutnantti Käävälle, joka oli tkk Välissä, että osasto on pureutunut Munalle. Vasen ryhmä oli tuolloin vyöryttänyt taisteluhautaa 50 ja keskiryhmä 20 metriä.

Kovaa vastarintaa

Vihollinen, joka oli ehtinyt saada vereksiä voimia ja lisäaseita, kävi kello 19.05 vasemmalla voimakkaaseen vastaiskuun kasapanoksia ja käsikranaatteja käyttäen sekä onnistui työntämään siellä vyöryttäneen ryhmän taisteluhaudasta kukkulan juurelle saakka. Myös keskihaudassa vihollinen sai tungetuksi Koskilinnan ryhmää hieman taaemmaksi, mutta käsikranaateilla ja konepistoolitulella etenemisyritys saatiin pysähtymään lähes alkuunsa.

Kymmenisen minuuttia myöhemmin vänrikki Vuorinen oli saanut vetäytyneen ryhmän uudelleen järjestykseen ja varmistamaan vasemmanpuolisen taisteluhaudan pysymisen sen hallussa. Samaan aikaan luutnantti Kääpä toi Välin kautta Munalle kersantti Aarre Kulkin (30) johtaman 13 miehen ryhmän joka jaettiin keskelle ja oikealle. Vyörytys aloitettiin uudelleen vasemmalla ja keskellä sekä keskeltä oikealle johtavassa ensimmäisessä yhdyshaudassa. Vyörytys kuitenkin keskeytyi käsikranaattien ehtymiseen, ja ryhmät jäivät varmistamaan saavuttamiaan asemia.

Nuoria johtajia Munakukkulan taisteluissa1944

Vihollisen saadessa Munan haltuunsa olin 9. K:n reservialueella komppanian II joukkueen johtajana, mutta jo kello 16.15 minut määrättiin johtamaan pataljoonan jääkärijoukkuetta, jonka johtaja, luutnantti Timo Koivu oli lomalla. Jääkärijoukkue siirtyi pataljoonan esikunnan alueelta Suopohjaan.

Sain käskyn nimetä jääkärijoukkueesta 15 miestä johtamaani osastoon, joka siirtyy Munalle ja yhtyy vastaiskuun. Kysyin, onko lähtöön vapaaehtoisia. Heitä oli hetkessä yllin kyllin. Turvauduin valinnassa ryhmänjohtajien apuun.

Osastoni nousi Munalle kello 20.05. Toimme mukanamme runsaasti käsikranaatteja, joista oli pulaa ja joita tiedettiin edelleen heitettävän tiuhaan. Osastosta jaettiin ryhmä keskihautaan ja toinen oikealle, jossa johdin vyörytystä. Saimme heti käskyn jatkaa viipymättä vyörytystä.

Käsikranaattien jälleen loppuessa vyörytys pysähtyi oikealla ja keskellä. Tuolloin oli noissa suunnissa edetty noin 50 metriä. Tilanne parani kello 21.14, jolloin luutnantti Kääpä toi Välistä Munalle ryhmän verran 10. K:n miehiä. He toivat lisää käsikranaatteja ja saivat käskyn huolehtia jatkuvasti niiden riittävyydestä.

Voimavarojen vahvistuttua vyörytysurakka alkoi uudelleen oikealla ja keskellä sekä jatkui niin pitkälle, että Koskilinnan ryhmä ja johtamani jääkärijoukkueen miehet saivat yhteyden keskustassa olevassa poikkihaudassa.

Poikki- eli yhdyshaudat aiheuttivat sen uhan, että heitetyt kranaatit ja käsiaseiden tuli voivat vahingossa kohdistua myös omiin miehiin, jotka taistelun tuoksinassa ja pimeässä eivät pystyneet katsein erottamaan omia ja vihollisia toisistaan. Tämän vuoksi oli huutamalla ilmaistava, missä kulloinkin mentiin. Sen välttämiseksi, että vihollinen yrittäisi ääniharhautusta, käytettiin taisteluhuutoja, joita venäläisten oli vaikea jäljitellä. Tässä tarkoituksessa 9. K:n korpraali Kauko Ihalainen (21), joka oli Pauli Vuorisen ja minun koulu- ja suojeluskuntakumppani Lappeenrannasta, valitsi huudoiksi sanat Kärävä ja Yhdysolut. Ne osoittautuivat venäläisille ylivoimaisiksi. Heidän ääntämisyrityksensä yltivät huvittamaan meitä tiukoissakin paikoissa.

Loppurytinä

Kello 21.15 vänrikki Vuorinen sai tiedon, että luutnantti Kääpä oli haavoittunut Munan takamaastossa, ja johti 9. komppaniaa, kunnes Käävälle määrättiin sijainen.

Vasemman ja keskihaudan ryhmät saivat keskenään yhteyden kello 22.15, jolloin siis koko Munan vasen puolisko oli puhdistettu vihollisista.

Etuoikealla jatkui konepistoolein, käsikranaatein ja kasapanoksin käyty taistelu vihollisen voimakasta ja sitkeää vastarintapesäkettä vastaan. Sen tueksi taempana olleet punasotilaat ampuivat meitä kohti myös kiväärikranaatteja.

Vuorokauden lähestyessä loppuaan iskuosasto sai viimeisen miesvahvistuksen. Kello 23.15 saapui Munalle rykmentin reservinä olevan I pataljoonan 1. komppaniasta kaksi ryhmää, jotka vänrikki Vuorinen määräsi käyttööni oikealla sivustalla. Annoin käskyn vyörytyksen jatkamisesta vahvistunein voimin. Ensin osastoni kokonaisuudessaan vyörytti urakasta jäljellä olevan osan päähautaa. Sen jälkeen jaoin osaston kahtia. Jääkärit ja yksi täydennyserän ryhmä vyöryttivät johdollani vastarintapesäkkeen vasemman puolen sekä yksi ryhmä ylikersantti Tauno Hongiston (27) johtamana kasapanoksia käyttäen pesäkkeen oikean puolen.

Lopputaistelu jatkui vaihtelevana ja kiivaana torstain, tammikuun 20. päivän alkutunneille saakka. Saimme vastarintapesäkkeen täysin tuhotuksi kello 01.25.

Vänrikki Vuorisen taistelukertomuksen mukaan vastaiskuun osallistui Munalla 9./JR 57:stä, II pataljoonan jääkärijoukkueesta, 1./JR 57:stä ja tykistön tulenjohtueesta yhtyeensä 79 taistelijaa, joista 16 oli aliupseereita.

Vastaiskun päätyttyä Vuorinen antoi osastolle käskyn tukikohdan pitämisestä miehitettynä aamuun asti sekä lähetti kello 01.30 pataljoonan komentajalle ilmoituksen, että tukikohta Muna on lopullisesti hallussamme. Kello 01.40 Vuorinen sai pataljoonan komentajalta kirjallisen ohjeen tukikohdan hallussa pitämisestä ja aamulla tapahtuvasta miehistön vaihdosta. Kello 01.45 Vuorinen lähetti pataljoonan komentopaikalle vietäväksi vastaiskun yhteydessä saadun vangin. Muita elossa olevia vihollisia ei taisteluhautoihin jäänytkään.

Kello 02.30 iskuosasto sai teetä. Siihen asti oli ollut tultava toimeen puolelta päivin syödyn lounaan varassa, jota olivat saattaneet täydentää leipälaukussa patruunalippaiden ohella tai asetakin taskussa olleet näkkileivän palaset..

Yön aikana lähetettiin Munalla kaatuneet aseveljet matkalle kohti kaatuneiden evakuoimiskeskusta sekä kuljetettiin haavoittuneet joutuisasti saamaan hoitoa.

Kello 07.30 saapui Munalle suodenniemeläisen vänrikki Sakari Mikkolan (20) johtama joukkue 1./JR 57:stä ja vaihtoi taisteluosaston tukikohdasta kello 08.00.

Tappiot

Munalla taisteluosastosta kaatuivat 20. tammikuuta 9. K:n forssalainen sotamies Pentti Saariluoto, joka olisi seuraavana päivänä täyttänyt 20 vuotta, ja 1. K:n huittislainen korpraali Aarne Vahela (21). Osastosta haavoittuivat 9. K:n vääpeli Rantanen, joka kuoli haavoihinsa 22. helmikuuta, kersantti Mauno Mäkinen (30) ja korpraali Oiva Mäkinen (28).

Vihollisen hyökkäyksessä ja sen tulivalmistelussa, taisteluosaston vastaiskussa ja Munan lähitukikohdassa kaatui 19. ja 20. tammikuuta I P:sta kaksi miestä, III P:sta yksi upseeri, kaksi aliupseeria ja kuusi miestä sekä 14./JR 57:stä yksi aliupseeri ja yksi mies. Yhteensä kaatuneita oli 13, joista kolme oli kenttäsairaalassa menehtyneitä haavoittuneita.

Haavoittuneita oli I P:sta kaksi ja III P:sta 22 sekä 14./JR 57:stä yksi, yhteensä 25. Kadonneita oli yksi. Rykmentin henkilötappioiden kokonaismäärä oli siis 39.

Vihollisen tappioista ei ole tarkkoja tietoja. Vänrikki Vuorisen taistelukertomuksessa arvioidaan taisteluosaston aiheuttamiksi tappioiksi 50-60 miestä. Rykmentin taistelukertomuksen mukaan vihollisen todetut tappiot olivat seuraavat: Munan taisteluhaudoissa 20 ja kukkulan lähimaastossa 20-30 eli yhteensä 40-50 kaatunutta. Rykmentin monistettu lehti Tiikeri kertoi 27.1. vihollistappioista seuraavasti: ”Yli 20 vihollista uinui ikuista unta Munan pirstotuissa haudoissa ja useita kymmeniä saavutti matkansa pään tukikohdan edustalla murhaavasta ja taidokkaasti johdetusta tykistötulestamme tai meikäläisten keveiden aseiden luodeista.” Kenttälehti Tapparan tappiouutinen 22.1. oli seuraava: ”Tukikohtaan jäi 20 ja sen edestä laskettiin 40 kaatunutta vihollista. Kokonaistappiot nousevat todennäköisesti lähemmäs 100 kaatuneeseen.”

Tietenkin vihollisia myös haavoittui sekä Munalla että sen lähistöllä.

Ammuksia kului kosolti

Joukkomme ampuivat Munan taistelutilanteessa tammikuun 19. päivän iltapäivästä seuraavan päivän aamuun asti vihollisen asemiin tietenkin sekä jalkaväen että tykistön asein. Taisteluosaston lisäksi jalkaväen kevyillä aseilla tulittivat vihollista etenkin Munan naapuritukikohdat, joiden yhtenä päätehtävänä oli estää vihollisen liikkuminen ja huollon kulku etulinjan ja Munan välillä.

Rykmentin lohkolla joukkomme käyttivät kyseisenä aikana yli 54 000 kiväärin patruunaa, 57 000 konepistoolin patruunaa ja runsaat 1 000 käsikranaattia. Pimeys ja merkinanto vaativat 600 valopistoolin patruunaa.

Valtaosa konepistoolin patruunoista käytettiin Munan taisteluhautoja vyörytettäessä, jossa niillä ammuttiin 30 000 laukausta. Kivääreillä ei ollut tilaa eikä riittävää tehoa Munan taisteluhaudoissa, minkä vuoksi niiden patruunakulutus jäi 2 500:aan. Erilaisia käsikranaatteja Vuorisen taistelukertomus ilmoittaa käytetyn 1 300, siis enemmän kuin rykmentin esikunta katsoi kulutetun. Valopistoolin patruunoita ”munalaiset” ampuivat taivaalle 250. Vuorisen laskelman mukaan käsiaseiden patruunoita kului taistelun aikana keskimäärin noin 70 minuutissa ja käsikranaatteja heitettiin kolme minuutissa. Osa ammuksista ja käsikranaateista otettiin taistelun aikana viholliselta, jolta saatiin muutakin sotasaalista, muun muassa aseita ja radiolaitteita. Näin jotkut pääsivät korvaamaan kiväärinsä venäläisellä konetuliaseella.

Vyörytys oli siis ratkaisevasti sen varassa, että taisteluosastolla oli kauttaaltaan, kaikissa taisteluhaudoissa käytettävissään konepistoolin patruunoita ja käsikranaatteja. Niiden puute tai viivästyminen estäisi etenemistä ja aiheuttaisi vaaratilanteita. Komppanian ja pataljoonan vastuuhenkilöiden oli siis huolehdittava siitä, että vyöryttäjät eivät joutuisi turhaan huutamaan patruuna- ja käsikranaattitäydennystä vierelleen ja selkänsä taakse. Patruunat oli tietenkin saatava lippaisiin syötettyinä, minkä vuoksi Munan takarinteen korsussa ja sen lähistöllä oli miehiä, jotka kaiken aikaa täyttivät lippaita sekä pistäytyivät kantamassa niitä ja käsikranaatteja vyörytysryhmille.

Henkilökohtaiset heittoaseemme olivat valtaosin suomalaisia munakäsikranaatteja, joita heittelin Munalla satakunta. Kranaatti saatiin nopeasti heittokuntoon lyömällä iskurivartta esimerkiksi taisteluhaudan verhousriukuun. Kun ne tuolloin olivat lumisia tai jäisiä ja siis liukkaita, valitsin lyöntikohteeksi oikean reiteni sisäsyrjän. Päästyämme Munalta lepoon tunsin reidessä kovaa kipua, ja kun vedin flanellihousut kinttuihin, huomasin, että reisi oli iskuistani pahoin mustelmilla. Päätin, että jos vastedes joudun heittämään ”munia” taisteluhaudassa, kiinnitän reiteeni laudanpätkän tai muun suojuksen.

Heittämämme käsikranaatit näyttivät lentävän hyvin perille. Tästä saamme kiittää sitä, että moni meistä oli harjaantunut tarkaksi ja kestäväksi heittäjäksi pesäpalloa pelatessaan ja suojeluskunnan harjoituksissa.

Varotoimia

Muna-kukkulan sijainti ja merkitys sekä vihollisen tulivalmistelun voimakkuus ja valtausosaston tehokkuus antoivat aihetta olettaa tilanteen voivan vaikeutuvan ja aiheuttavan uusia uhkia. Tämän vuoksi pataljoonan , rykmentin, divisioonan ja Kannaksen ryhmän esikunnissa ryhdyttiin 19. tammikuuta toimiin sen varalta, että Munaa ei saataisi vallatuksi takaisin muodostetun taisteluosaston ja muiden III/JR 57:n välittömästi käytettävissä olevin voimin.

III/JR 57:n komentaja esitti19.1. kello 15.30 15. divisioonan esikunnalle puhelimitse pyynnön saada ilmavoimien tukea. Klo 16.07 tuli vastaus: ”Lekoja ei saada”. Ehkäpä joistakin lähteistä joskus ilmenee epäämisen syy.

Pioneeripataljoona 31:n (Pion.P 31) 1. komppania sai kello 16.10 käskyn, että yhden pioneerijoukkueen on ilmoittauduttava I/JR 57:n komentopaikassa majuri Vasamalle.

I/KTR 9:n komentaja ilmoitti kello 16.39 III/JR 57:n esikuntaan, että hän toimii tykistöryhmän komentajana sekä että sulut Munan ja Suopohjan väliin ovat valmiina ja valmistelut Munan takaisin valtaamiseksi ovat käynnissä.

15. DE:n esikuntapäällikkö ilmoitti kello 17.45 III/JR 57:n komentajalle, että reservissä oleva II/JR 58 on valmiina lähtemään eteen divisioonan järjestämällä kuljetuksella ja että pataljoonan siirtämisen tarvitaan kaksi tuntia. II/JR 58:n yhdysupseeri ilmoittautui III/JR 57:n esikunnassa kello 19.30.

III/JR 57:n komentaja pyysi kello 23.20 liekinheittimiä. Niitä katsottiin tarvittavan Munan oikeassa kärjessä olevan vastarintapesäkkeen nujertamiseen. Kello 23.30 divisioonan pioneerikomentajalta tilattiin kolme liekinheitintä miehistöineen. Ne saapuivat 20.1. kello 03.02. Munan juurelle, jossa lepoon pääsevät Munan valtaajat saivat aamulla nähdä heitinlaatikot. Muistan keskustelleemme siitä, kuinka räväkästi vastarinnan murtaminen olisi sujunut, jos edellämme olisi kulkenut liekinheitin, ja millaista jälkeä olisi tuolloin haudan pohjalle eteemme syntynyt.

Ensimmäinen johtamistehtävä taistelussa

Tulin oppilaaksi Upseerikoulun 57. kurssille 9.7.1943 alikersanttina Rajajääkäripataljoona 2:sta, jossa toimin ryhmänjohtajana. Kurssi päättyi 23.12.1943. Minun arvioitiin olevan sopiva kiväärijoukkueen johtajaksi.

Kurssiloman jälkeen sain vuoden 1944 alkaessa Henkilötäydennyskeskuksessa Viipurissa määräyksen ilmoittautua JR 57:n esikunnassa. Siellä minut määrättiin rykmentin III pataljoonan 9. komppaniaan, jossa ilmoittauduin 2. tammikuuta. Sain johdettavakseni kiväärijoukkueen, jonka lähes kaikki miehet olivat satakuntalaisia. Olin upseerikokelas, joka arvoasteikossa sijoittui ylikersantin ja kersantin väliin, mutta voitiin määrätä johtamaan myös sellaista joukkuetta, jonka varajohtaja oli ylikersantti. Näin tehtiin minunkin kohdallani.

Sain johtamistehtävän Munan takaisin valtaamiseen muodostetussa taisteluosastossa yllättäen ja melko lailla kylmiltään. Olin 20-vuotias, komppanian nuorimmasta päästä. Olin tullut komppaniaan vasta vajaat kolme viikkoa aikaisemmin. En tuntenut yhtäkään jääkärijoukkueen miestä. En ollut aiemmin toiminut ryhmää suuremman joukon esimiehenä enkä johtanut ryhmääkään varsinaisessa taistelutehtävässä.

UK 57:n kokelaat ylennettiin vänrikeiksi helmikuun lopussa1944. Koulun johdon kurssijulkaisussa esittämän mukaan nuo kokelasajan kaksi kuukautta oli tarkoitettu täyttämään aukko, joka jää nuoren upseerin peruskoulutuksen sekä päämääränä olevan upseeriarvon ja rintamajohtajan kunniakkaan tehtävän väliin. ”Tämä täyttämistyö, kokemusperäinen johtajataito rintamalla on elettävä ja hankittava yksin, seisten omilla jaloilla ja nojautuen vain omaan aivotyöhön.”

Kun omaa kokemusaukkoani nyt täytettiin vaativalla johtamistehtävällä, epäonnistumisen riskiä pienensi se, että puutteideni vastapainona olivat johdettavaksi saamieni miesten, pataljoonan jääkärijoukkueen vapaaehtoisten koetellut taito, kunto, taistelutahto ja velvollisuudentunto. Joukkuetta oli jatkosodan alusta saakka johtanut ja koulinut luutnantti Timo Koivu, joka oli taitava, rauhallinen, isällinen ja määrätietoinen esimies. Hänen johdollaan joukkue oli täyttänyt saamansa taistelutehtävät ripeästi ja vähin tappioin. Olin iloinen ja ylpeä siitä, että sain johtaa näitä miehiä, joihin tiesin voivani luottaa. Luutnantti Koivu nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi 21.12.1944.

Upseerikoulun opetuksen lujittamalta henkiseltä ja fyysiseltä perustalta luotin siihen, mitä kokenut ja arvostettu kouluttaja, majuri Kaarlo (Kalle) Saurama UK 57:n kurssijulkaisussa meille vakuutti rintamatehtävän merkityksestä: ”Vastuu ja paino nuorilla hartioilla on toinen kuin ennen, mutta sen vastuun ja painon alta syntyy myös ensimmäinen, todellinen johtajan suoritus ja työn iloa — Tulikasteensa luottamus saa taisteluhaudassa, missä johtajan ehkä alkuun on näytettävä, että hän ei ole ´Pekkaa pahempi´ silloinkaan , kun kyseessä on mieskohtainen taistelu.– Kun tällainen johtajavaltakirja kerran on lunastettu, sen kestoaika on varsin pitkä. Tämän on sodassa kokenut moni johtaja.”

Minäkin sain sen kokea. Vaikka en Munalla johtanutkaan omaa joukkuettani, vaan miehiä, joita en sen koommin saanut johdettavikseni, saatoin sekä Lempaalan asemasodassa että kesän 1944 torjuntataisteluissa Raudussa, Kiviniemessä, Vuokselassa ja Vuosalmella havaita, että johtamistehtävä Munan vastahyökkäyksessä oli luonut luottamusta myös oman joukkueen ja esimiesten parissa.

Maaliskuun ”kertausharjoitus”

Tietenkin Munan ”kahinasta” käytiin omissa joukoissa jälkipuintia. Tukikohdassa vieraili yleis- ja erityiskomentajia Kannaksen joukkojen kaikilta organisaatiotasoilta. Etenkin JR 57:n esikunnassa eriteltiin toimintaa ja pohdittiin, missä olisi korjaamisen sijaa. Huolta kannettiin eritoten viestiyhteyksien saamisesta varmemmiksi ja vihollisen tulta sietäviksi.

Munan vastahyökkäystä kertasivat ja pohtivat tietysti myös siihen osallistuneet miehet. Tällainen tarkastelu oli tarpeen myös sitä silmällä pitäen, että vihollinen saattaisi uusia valtausyrityksensä sekä että voisimme tuolloin olla joko tukikohtaa puolustamassa tai sitä takaisin ottamassa tahi näitä toimia läheltä tukemassa.

Vihollinen uusi yrityksen vallata Muna jo runsaan parin kuukauden kuluttua, 27. maaliskuuta. Vänrikki Vuorinen ja minä – vajaa kuukausi sitten vänrikin ”napit” saaneena – jouduimme ”kertausharjoitukseen” Munan pitämisestä hallussamme. Tällä kertaa emme lähteneet taisteluun reserviasemista, vaan olimme joukkueinemme tilanteessa mukana alusta pitäen. Vuorinen oli näet tuolloin tkk Munan ja minä tkk Välin päällikkönä. Vuorinen tunsi Munan taisteluhaudat ja tiesi, miten niissä on toimittava. Minä puolestani tiesin tammikuun kokemuksista, kuinka tärkeä osuus Välin miesten tulella on hyökkääjän tuhoamisessa ja häiritsemisessä. Etuinamme olivat siis sekä taistelumaaston ja -toimien tuntemus että miestemme tuttuus ja luottamus toisiimme.

Kello 06.00 alkoi vihollinen kiivaasti tulittaa asemiamme Karotin alalohkolla pst-tykeillä, kranaatinheittimillä ja kenttätykistöllä. Tuli kohdistui varsinkin Väliin ja Munaan sekä niiden välimaastoon.

Rykmentti arvioi vihollisen ampuneen alkaneessa taistelussa tykistöllä 1200, raskailla heittimillä 1100, pst-aseilla 500 ja pienoisheittimillä 340 laukausta. KTR 12 arvioi vihollistulen seuraavaksi: rautatietykillä 30, raskailla tykeillä 600, kevyillä tykeillä 1000, heittimillä 1300 ja pst-tykeillä 1000 laukausta.

Kello 06.02 ilmoitin komppanianpäällikölle, luutnantti Käävälle, että vihollinen liikehtii ja ryhmittyy tukikohtiemme edessä olevilla Tolppakukkulalla ja Peltokukkulalla. Kääpä tilasi tykistöltä ”torjunta Ryteikön”.

Olimme jo edellisöinä havainneet Välistä vihollisen liikehtivän myös Kyttäkukkulalla. Lisäksi vihollinen oli ampunut iskuja Munalle. Kun nyt havaittiin, että sieltä oli ammuttu punainen valoraketti, tilattiin tukikohdan puolustajien avuksi tykistöltä ja heittimistöltä ammuttavaksi myös ”torjunta Muna”

Vihollisen raskaiden aseiden tuli katkoi jälleen puhelinlinjoja. Niinpä käytin taistelulähettiä ilmoittaakseni kello 06.15 komppanianpäällikölle, että olimme juuri havainneet 30-miehisen vihollisosaston kiipeävän Munan kaakkois- ja etelärinnettä. Koska Munalta ei ollut tullut muita viestejä kuin krh-tulenjohtueen hätäisiä tietoja, eikä puhelinyhteyttä sinne edelleenkään saatu, komppanianpäällikkö lähetti kaksi lähettiä ottamaan yhteyttä vänrikki Vuoriseen.

Kello 06.25 Munan takana olevan tkk Suopohjan päällikkö, luutnantti Bruno Lähdesuo ilmoitti luutnantti Käävälle saaneensa lähetillään Munalta tiedon, että ”ryssät ovat tst-haudoissa”. Lähdesuon käskettiin ottaa yhteys Suopohjasta oikealla sijaitsevaan tkk Penniin saadakseen selon, mitä siellä tiedettiin vihollisen liikkeistä Munan länsipuolella sekä teroittaakseen valmiutta tukea konekivääritulella Munan puolustusta. Samanaikaisesti tilattiin lisää tykistö- ja heitintulta Munan eteen tyrehdyttämään vihollistoimia

Klo 06.26 pataljoonan komentaja antoi käskyn lähireservin lähdöstä Munaan luutnantti Koivun johtamana. Kello 06.30 saapuivat komppanian lähetit Munalta ja ilmoittivat, että tukikohta on kokonaan hallussamme. He kertoivat, että kohta vihollisen raskaiden aseiden tulen vaimennettua vänrikki Vuorinen oli miehittänyt asemat ja tyhjentänyt miehillään tukikohdan vihollisista. Sitä ennen hän oli varmistanut tykistön torjuntatulen saannin lyhytaaltopuhelimella, jolla sai yhteyden ainoastaan peitenimi Metsään. Saadun tilannetiedon perusteella peruttiin lähireservin lähtökäsky, ja luutnantti Koivu sai käskyn käydä ottamassa selvää tilanteesta Munassa ja Välissä. Muistan hänen käyntinsä Välissä, jossa hänen kauttaan saatiin kuulla, että vihollinen ei ollut saanut Munaa vallatuksi.

Kello 06.35, jolloin vihollisen tykistötuli jatkui kiivaana, tulivat lähetit tkk Ryteiköstä ja ilmoittivat, että siellä oli kaikki kunnossa ja että vihollisen liikehtiminen etumaastossa oli päättynyt.

Luutnantti Käävän taistelukertomuksessa on myös maininta tkk Välin osuudesta: ” Tkk Väli (Vänr. Kärävä) osallistui taisteluun tulittamalla tehokkaasti kk:lla ja pk:lla Munan etelärinnettä ja etumaastoa sekä pst.kiväärillä ns. Syöksyhaudassa näkyviä vihollismiehiä, jolloin rinteellä oleville ryssille aiheutettiin huomattavia tappioita ja estettiin sen eteneminen.”

Kello 06.50 ilmoittautui 9. K:ssa reservikomppanian päällikkö, luutnantti Eero Ylimys. Samaan aikaan vihollisen raskaiden aseiden tuli laimeni ja jatkui harvahkona edelleen pääasiassa Munaan ja Väliin. Kello 07.15 alalohkolla poistettiin taistelumiehitys, kaksinkertaistettiin vartiot ja tehostettiin tähystystä.

Alun toista tuntia kestänyt vaativa ”kertausharjoitus” oli päättynyt. Kaksi 9. K:n joukkuetta, joilla oli nuoret johtajat, oli selviytynyt tehtävästään joutumatta turvautumaan pataljoonan lähireservin tai reservikomppanian apuun. Komppanianpäällikkö kiitti taistelukertomuksessaan erityisesti tykistön nopeaa ja tehokasta toimintaa, Munan miehistön rauhallisuutta ja aktiivisuutta sekä luutnantti Lähdesuon oma-aloitteisuutta ja tukitoimia.

Taistelussa haavoittui 9. K:sta kaksi miestä, molemmat joukkueestani: taistelulähettini, korpraali Arvi Nurmas (28) ja sotamies Toivo Vilkkula (29). Toivuttuaan kumpikin palasi komppanian riveihin. Luotettava, urhea ja palvelualtis lähettini Arvi kaatui viereltäni Vuosalmella vihollisen ”nikkelivarmistuksen” luodista 20. elokuuta kello 23.30 ja lepää kotipitäjänsä Kauvatsan sankarihaudassa.

Taistelussa katosi Munalta kaksi 1912 syntynyttä 9. K:n miestä. Kohta kävi ilmi, että he olivat joutuneet sotavangeiksi. He palasivat kotimaahan kahdeksan kuukauden kuluttua.

Maaliskuinen taistelu ei tietenkään saanut osakseen samaa huomiota kuin tammikuinen. Olihan se lyhyempi, vailla vastaiskua, molemmin puolin ammuskulutukseltaan pienempi, joskaan ei vähäinen eikä aiheuttanut tappioita kaatuneina. Muistan vihollisen tykistön tulivalmistelun ja havaintomme vihollisosaston kipuamisesta Munalle tuoneen aluksi mieleen ahdistavan kysymyksen, joutuisivatko Pate Vuorinen ja hänen miehensä kokemaan samaa kuin luutnantti Sahama ja hänen miehensä, kaatumaan, haavoittumaan tai vierimään alas Munan rinnettä.

Pyrimme tekemään parhaamme tulittaessamme Munalle pyrkiviä ja sieltä poistuvia vihollisia konetuliaseilla ja kivääreillä. Joukkueeni kulutti arvattavasti pääosan niistä 4 500 kiväärinpatruunasta, jotka 9. K käytti 27. päivän aamuna.

Vähitellen saatoimme kuitenkin tehdä taistelun kulusta ja Munalta kuuluvista äänistä havaintoja, jotka viittasivat siihen, että kyllä Vuorisen pojat pitävät pintansa, mutta vasta Timo Koivun kertomana tämä arvelu todettiin oikeaksi, ja saatoimme tuntea helpotusta ja iloa. Maaliskuun viimeisenä päivänä joukkueeni pääsi Välistä lepovuoroon ja saunaan, rentoutumaan ja eroon taistelun tuomista liasta ja ruudinkärystä.

Munan havaintoja ja oppeja

Useimmat keskustelut tammikuun vastahyökkäyksestä olen käynyt taisteluosastoa Munalla johtaneen Pauli Vuorisen kanssa joko tuoreeltaan tai vuosia myöhemmin. Aiheesta keskusteltiin myös pataljoonan upseerien kokoontumissa, joita järjestettiin muutaman kerran, sekä oman komppanian ja joukkueen miesten tavatessa toisiaan pataljoonan, rykmentin ja divisioonan asevelitilaisuuksissa Satakunnassa.

Osa keskusteluja on kohdistunut kysymykseen siitä, mitkä tekijät olivat ratkaisevia Munan vastaiskun onnistumiselle ja ovat yleensäkin oleellisia vaativissa taistelutilanteissa. Esiin ovat nousseet eritoten seuraavat seikat, joiden perusta on paljolti 15. D:n komentajan, kenraalimajuri N. V. Hersalon oppitunneissa ja divisioonansa nuorille upseereille luovuttamassa kirjassa Kiväärijoukkueen johtaja (Otava, Helsinki 1940).

On kyettävä tekemään ripeästi oikeita päätöksiä ja toimittava niiden vaatimalla tavalla, yllätykseen pyrkien, lepsuilematta ja häikäilemättä. Munan vastaiskuun ryhdyttiin kohta valtauksen jälkeen, illansuussa, jolloin vihollinen vaihtoi tukikohdan miehitystä, eikä vasta seuraavana aamuna, jolloin vihollinen olisi jo pesiytynyt sinne ja ehtinyt varautua vastatoimiimme. Iskuosastomme nousi tukikohtaan ”paraatirapusta”, jyrkkiä portaita. Vihollinen saattoi arvella käytettävän loivempia nousuja.

Eniten käyttöarvoa on yksinkertaisilla taistelumenetelmillä ja aseilla, joiden käyttöön on harjaannuttu sekä koulutuksessa että käytännössä. Vyörytyksessä ei juuri tarvittu käskyjä, pikemminkin kannustavia esimerkkejä ja taisteluhuutoja. Munan miehet hallitsivat rajun vyörytyksen sekä ”osasivat ulkoa” konepistoolin lipastamisen ja laukomisen samoin kuin käsikranaatin heittämisen.

Tiukankaan paikan tullen ei saa hermoilla eikä osoittaa hermostuneisuutta. Munan iskuosaston johtajat pysyivät tyyninä myös silloin, kun vihollinen pakotti vyöryttäjät välillä toviksi peräytymään tai seisahtamaan sekä odottamaan lisävoimia ja ampumatarvikkeita.

Menestys etenemisessä ei saa johtaa malttamattomuuteen ja hoppuiluun. Niistä seuraa helposti harkitsemattomia tekoja ja varomattomia liikkeitä, jotka johtavat tarpeettomiin tappioihin. Vastaiskuosaston tappiot olivat pienet.

Keskeinen vaatimus on, että johtaja pystyy ”panemaan toimeksi” oikeana ajankohtana, Tämän maksiimin sisältöä I/2./UK 57:n taitava johtaja, luutnantti Niilo Savolainen oli opettanut meille korostamalla, että hyvään johtamiseen vaaditaan kolmea ominaisuutta: vastuuauliutta, palvelusalttiutta ja tervettä järkeä. Näitä pyrimme Munallakin osoittamaan. ”Nikke” Savolainen kaatui komppanianpäällikkönä Talin torjuntataistelussa 25.6.1944.

Tuolloisia ajatuksia ja mielentiloja

Vastaiskua tehtäessä, vyörytyksen tuoksinassa ei mielessä voinut olla juuri muita kuin tehtävästä selviytymiseen ja tavoitteeseen pääsemiseen kohdistuvia ajatuksia. Ennen vastaiskua ja sen jälkeen päässä ehti pyöriä hieman muitakin mietteitä. Niistä ja tuolloisista mielentiloista on säilynyt muistikuvia halki vuosikymmenten toisaalta toistuvien keskustelujen kantamina, toisaalta eräiden kirje- tai muiden merkintöjen tallentamina. Vaikka aika on haalistanut näitäkin muistikuvia, saattavat jotkin niistä kuitenkin ilmentää sitä, miten suhtauduin tai suhtauduimme eräisiin kysymyksiin, jotka ovat nykyäänkin esillä keskusteltaessa kestämisestä sodan kurimuksessa

Usein puhutaan pelosta, erityisesti kuoleman pelosta. Täydestä syystä sen voittamista tai kätkemistä pidettiin tuolloin ja pidetään yhä tärkeänä johtamisominaisuutena. Asia nousi tietenkin mieleen muun muassa silloin, kun kokosin jääkärijoukkueesta vapaaehtoisia Munan vastaiskuun. Huomaan kirjoittaneeni tuolloin taskuallakkaani tervehdyksen läheisilleni sen varalta, että kaadun Munalla.

En muista enkä kai tiennytkään, kuinka peloissani olin henkeni vuoksi ja paljonko jännitin sitä, jkuinka selviän johtamistehtävästä, ”junailusta”. Jos pelkoa oli, se väistyi, ja toiminnan alkaessa jännityskin katosi. Pelon voittaminen perustui kodin, koulun ja suojeluskunnan lujittamaan elämänkatsomukseen ja velvollisuudentuntoon. Ymmärsin myös, mikä olisi edessä, jos Neuvostoliitto pääsisi päämääriinsä ja miehittäisi Suomen. On sekä hyviä että huonoja kuolemia.

Kirjeessä, jonka 27.1.1944 kirjoitin Upseerikoulun 58. kurssille ”santsariksi” jääneelle tupakaverilleni, huomaan kertoneeni viikon takaisista vaiheista muutaman seikan, jotka näytän eritoten aistineeni. Niitä olivat taisteluhaudan kitapuihin lennähtäneet vihollissotilaiden riekaleet, ruudinsavun ja veren tahrimat lumipukumme sekä jatkuva ja ankara pauke, joka sai korvat soimaan. Arvelen noiden havaintojen sekä muistikuvien kaatuneista piirtyneen mieleen niin syvästi, että ne nousivat esiin vielä muutaman lähipäivän mittaan. Totesin näet kirjeessäni, että jälkeenpäin meni kosolti tupakkaa ja peräti pelotti. Kumpikin ”post-traumaattinen oire” oli kuitenkin pian ohi. Tuli uutta ajateltavaa ja tekemistä. En saanut tuolloin enkä myöhemminkään yöseurakseni vyörytyspainajaisia.

Arvelen, että enemmän kuin kaatumista kammoksuin sotavangiksi joutumista. Se oli uhkana myös Munalla, kuten tapahtumat 27. maaliskuuta osoittivat. Toisaalta huoletti, pystyisikö tiukassakin kuulustelussa, jopa aseella pakotettuna pysymään vaiti, toisaalta pelottivat vapauden menetys ja kärsimykset. Muistelen noina aikoina aprikoineeni, olisiko vangiksi joutumisen uhatessa valittava vaihtoehdoksi kuolema. En ole vieläkään varma, olisinko jossakin tilanteessa turvautunut vyöllä olevaan pistooliin.

Kun itse on solminut avioliiton sekä saanut lapset ja lapsenlapset vasta rauhan vuosina, ei ehkä sodan aikana tullut riittävästi ajatelleeksi sitä, kuinka perheelliset rintamasotilaat olivat kai yleensä raskaamman henkisen taakan kantajia kuin poikamiehet. Taistelutehtäviin sisältyvien vaarojen ja uhkien jatkuvan paineen on täytynyt olla ukkomiehille erityisen ankara. Arvelen kuitenkin jo tuolloin antaneeni perheellisten aseveljien velvollisuudentunnolle ja henkiselle kestävyydelle erityisen suuren arvon ja pitäneeni heidän asemaansa silmällä silloin, kun oli valittava miehiä vaarallisimpiin tehtäviin.

Sanomus ”Taistelu on palkkapäivä” lienee peräisin ajalta, jolloin voittaja sai ainakin osan palkkaansa rosvoamalla hävinneeltä. Meille taistelun palkkana olivat lähinnä mielihyvä tehtävän täyttämisestä sekä kiitos ja kunnia. En toki usko, että monikaan pani omaa tai toisten henkeä tai terveyttä alttiiksi päiväkäskyn kiitosmaininnan tai kunniamerkin toivossa, saati sen takia. Silti monikaan ei voine kieltää, etteikö tuollainen tunnustus olisi lämmittänyt.

Munan miehiä palkittiin tammikuussa sekä kiitoksin että kunniamerkein. Eritoten lämmitti tietenkin, että meille välitettiin tuoreeltaan Ylipäällikön lämmin kiitos. Pauli Vuorisen kantakortissa on seuraava lisämerkintä: ”Kan.R:n Komentajan tunnustus ja kiitos rohkeudesta ja rauhallisuudesta ’Munan’ takaisinvaltauksessa 19.-20.1.1944. (Kan.R:n pky N:o 4/21.1.1944).” Pauli Vuorinen palautti äskettäin mieleeni hetken, jolloin saman huomion osakseen saanut taisteluosasto asennossa seisten kuunteli hänen lukemaansa päiväkäskyn tekstiä. ”Ai, kun se tuntui silloin juhlalliselta.”

Kun äitini, jolta oli sodassa tytär ja neljä poikaa, sai tiedon, että minulle oli myönnetty Munakukkulan taistelusuorituksesta Vapaudenristi, hän kirjoitti varoituksen sanoja: ”Olen iloinen, että niin hyvin läpäisit tulikasteesi. Älä nyt vain anna ensimmäisen menestyksesi houkutella sinua liialliseen rohkeuteen! Muista, että Suomi tarvitsee miehiä, ja kenelläkään ei ole oikeutta tehdä aukkoa puolustusrintamamaan liiallisen rohkeuden aiheuttamana! Rukoilen joka päivä puolestasi, että sinulla riittäisi reippautta ja kestävyyttä siellä vastuunalaisella paikalla ja että varjeltuisit tuholta!” Äiti oli viisas nainen.

Munan taisteluista on jo 57 vuotta. Silti ne nousevat usein mieleen. Kun luen, mitä sodasta on kirjoitettu, huomaan silloin tällöin pysähtyväni jonkin kannanoton kohdalla ja lausahtavani itsekseni: Noinhan juuri oli laita Munakukkulalla ja Vuosalmella. Yhden tällaisen seisahduksen aiheuttivat seuraavat virkkeet, jotka sotamarsalkka Montgomery of Alamein on kirjoittanut teokseensa Sodankäynti kautta aikojen:
”Miksi sotilas jättää ampumahautansa tai taistelukuoppansa ja ryntää eteenpäin luodeista ja ammuksista huolimatta? Se johtuu johtajasta, joka on hänen ja hänen ympärillään olevien toverien edessä. Toveruus on omiaan saamaan miehen tuntemaan itsensä lämpimäksi ja rohkeaksi, kun kaikki hänen vaistonsa pyrkivät tekemään hänet kylmäksi ja pelkuriksi.”

Munan kohtalo

Mieltäni askarrutti vuosikymmeniä kysymys, mikä tukikohta Munan kohtalo oli puna-armeijan strategisen iskun alettua Kannaksella 9.6.1944. Arvelen saaneeni riittävän vastauksen kolmesta Sota-arkiston asiakirjasta, jotka vuoden 2001 alussa sain eteeni.

Viitaten suullisesti antamiinsa valmistaviin käskyihin 15. D:n komentaja, kenraalimajuri Hersalo antoi 9.6.1944 kirjallisen käskyn Muratan alalohkon puolustusryhmityksen muutoksesta, jonka kohteena oli tkk Muna. Käskyssä tukikohta muutettiin eteentyönnetyksi ja sen miehitys määrättiin supistettavaksi vähimpään mahdolliseen määrään. Samalla annettiin määräyksiä tukikohdan itä-, koillis- ja luoteispuolella olevien taisteluasemien varustamisesta huomioon ottaen Munan myöhemmän tyhjentämisen, suunnitelman tekemisestä Munan taisteluhautojen perusteellisesta hävittämisestä, lähialueen miinoittamista sekä tulenjohtopaikkojen ja jalkaväen raskaiden aseiden sijoittamisesta siten, että Muna ja sen edusta ovat tehokkaasti tähystettävissä ja tulitettavissa. Käsky päättyy virkkeeseen: ”Munan tyhjentämiseen taistelutta on saatava suostumukseni.” Virkkeen ohessa on käsin kirjoitettu päiväämätön merkintä: ”Selvä. Lupa annettu jättää Muna ja hävittää se.” Merkinnän vieressä on puumerkki, joka lienee JR 57:n komentajan, eversti Valkaman

JR 57:n sotapäiväkirjan liitteenä on rykmentin tiedustelu-upseerin, kapteeni Ilmari Niemeläisen 29.6.1944 laatima kertomus rykmentin ja sille alistettujen joukkojen puolustus- ja vetäytymistaisteluista Lempaalan pääpuolustuslinjalta Vuoksen linjalle kesäkuussa1944. Tämä kertomus ja I/JR 57:n sotapäiväkirja antavat Munan vaiheista kesäkuun kahtena ensimmäisenä viikkona muun muassa seuraavat tiedot.

Vihollisen kranaatinheittimet ja tykistö tulittivat Munaa ja sen lähimaastoa päivittäin, usein kiivaastikin, etenkin 9. kesäkuuta. Tulitukset aiheuttivat tappioita. Myös vihollisen lentotoiminta oli vilkasta. Aika ajoin vihollinen miehitti tukikohdan edustalla olevia syöksyhautoja. Niistä nousi Munalle 8. kesäkuuta partio, joka karkotettiin krh-tulella ja jalkaväen asein, sekä seuraavana päivänä vahva iskuosasto. Tuolloin miehityksemme vetäytyi Väliin, mutta nousi uudelleen Munalle ja karkotti tukikohtaan päässeet vihollissotilaat. Taistelutilanteet vaihtuivat usein sekä vaativat valppautta ja ripeyttä. Näissä taisteluissa sekä raskaiden aseiden tulessa vihollinen kärsi tuntuvia tappioita kaatuneina ja haavoittuneina. Raskaan tulituksen ohella vihollinen tuki valtausiskuja savuttamalla lähimaastoa sekä kertomalla kaiutinlähetyksissään Leningradin Rintaman voimasta. Illalla 11. kesäkuuta majuri Vasama sai käskyn: Munasta saadaan luopua tulevana yönä. Viimeiset hävitykset on tehtävä. Käsky oli yksi ratkaisuista, joilla myös JR 57 siirrettiin Lempaalan pääaseman puolustamisesta viivytystaisteluun ja vetäytymään VT-linjan (Vammelsuu-Taipale) pääasemaan.

Äskettäin sain kuulla Vasaman pataljoonan miesten kertoneen, että käskyyn Munan taisteluasemien hävittämisestä ei enää juuri ollut aihetta, sillä kesäkuun alun molemminpuolinen raskas tulitus oli jo ehtinyt laajalti hävittää tai pirstoa Munan tukikohdan taisteluhautoja ja -pesäkkeitä sekä korsua.

Tukikohta Munaa koskevien valmistavien käskyjen ja lopullisen muutoskäskyn valmistelu- ja antamisajat osoittavat divisioonan komentajan ja Kannaksen joukkojen johdon jo ennen vihollisen suurhyökkäyksen alkamista päätyneen siihen, että enää ei ollut syytä pitää Munaa hallussamme vahvan miehityksen avulla ja vastahyökkäyksin, joihin kumpaankin oli tuohon asti turvauduttu. Ne olivat johtaneet tuntuviin miestappioihin ja vaatineet merkittäviä aineellisia voimavaroja.

Aseveljien perintö

Tukikohta Munasta käydyt kamppailut ovat jättäneet mieleen pysyviä muistoja aseveljistä, joiden velvollisuudentunto, taistelutahto ja usko omiin mahdollisuuksiin kestivät vaikeimmissakin vaiheissa ja kovimmissakin koettelemuksissa.

Viesti siitä, minkä varassa taistelutehtävät pystyttiin suorittamaan, olkoon osa Munan miesten ja muiden veteraanien henkistä perintöä nykyisille ja tuleville maanpuolustajille.