Tauno J. Pukka:

Heinäkuun ensimmäisenä päivänä aamupäivällä kutsui komppaniamme päällikkö, luutnantti Linnakallio, minut luokseen ja tiedusteli, lähtisinkö pari vuorokautta kestävälle partiomatkalle ja ketä olisin halukas ottamaan mukaani partion jäseniksi.

Sopivia miehiä löytyi riittämiin.

Yksikkömme oli suurimmalta osalta Lappeen seudun miehiä, joista monet olivat asiantuntijoita paikallisessa maastossa. Komppanianpäällikkö määräsi minut partion johtajaksi ja jäseniksi vain kolme miestä, olivathan tehtävät tiedusteluluontoisia.

Valmistautuessamme matkaa varten tuli naapurina olevasta panssarintorjuntatykkijoukkueesta luokseni kokelas, joka oli saanut tietoja partiomme lähdöstä ja innokkaana kyseli mahdollisuutta päästä mukaan.

Koska partiomme oli kuitenkin koottu, kokelas palasi yksikköönsä.

Iltapäivällä sama kokelas tuli uudelleen ja pyysi välitystäni. Otin asiasta nyt selvää. Sain kuulla, ettei kokelas ollut saanut esimiehiltään lupaa partioon lähtöön, ja selitin, etten voi asialle mitään ja että kaiketi vielä tulee mahdollisuuksia toimimiseen.

Illan suussa vähää ennen lähtöämme ilmestyi kokelas kuitenkin täysissä partiovarusteissa telttaamme ja ilmoitti saaneensa luvan tulla partion jäseneksi. Siinä hän seisoi reppu selässä, konepistooli kädessä ja pistooli hihnasta riippuen kesäpuseron povessa niin että vain kädensija oli näkyvissä.

Varmistauduin asiasta. Komppaniamme päällikkö antoi myös hyväksymisensä. Näin vaihtui kokelas partiomme jäseneksi, ja yksi miehistä jäi pois tältä matkalta.

Lähtö tapahtui kello kaksikymmentäyksi majoitusalueelta. Suojaista maastoa pitkin etenimme rajalle. Luutnantti Linnakallio saattoi partiota Haisevanjärven tasalle rajan välittömään läheisyyteen. Siellä hän antoi viimeiset ohjeet ja käskyt, ja niin me ylitimme rajan kello kaksikymmentäkolme, jolloin pieni, himmeä hämäryys oli laskeutunut tienoon ylle.

Varsinainen tehtävämme alkoi.

Etenimme jonossa, ja tavoitteenamme oli ensin Lautalankylästä rajan suuntaan johtava tie. Kokelas eteni keulassa. Ylitimme leveähkön murroshakkuulinjan siltä kohtaa, missä vihollisen partiopolku kaarsi linjan ylitse.

Etenemisen jatkuessa pysähdyimme silloin tällöin kuuntelemaan.

Lautalan tieltä kuului kuulaassa yössä vain vihollisen ratsupartion kavioiden kapsetta. Kaikki tuntui menevän hyvin. Oli tärkeätä tietää, oliko Lautalan tiellä enemmänkin liikennettä. Etenimme tiheän, suojaavan metsikön kautta, ja kello neljä saavuimme erään lepikon reunaan. Edessämme oli peltoaukea ja noin seitsemänkymmenen metrin päässä meistä kolmirivinen piikkilankaeste.

Hiivimme lähemmäksi estelinjaa, jonne kokelas oli jo aikaisemmin ehtinyt. Hän näytti merkin, että jotain oli edessämme. Painauduimme maahan ja kuuntelimme. Esteen takaa kuului yskähdyksiä. Kokelas osoitti kädellään ja sanoi:

– Näetkös, tuossa kannon päässä istuu vihollisen vartiomies?

Matkaa viholliseen oli kolmisenkymmentä metriä. Siinä hän istui pidellen kivääriä pystyssä polvien välissä. Katselimme vartiomiehen reippautta ja hänen kasvojaan, jotka kääntyilivät verkalleen.

Ihmettelimme vihollisen yskähdyksiä, jotka vaikuttivat ikään kuin teennäisiltä. Pian kuulimme samanlaista yskähtelyä myös hänen vasemmalta puoleltaan pellon lähettyviltä ikään kuin vastauksena edelliseen. Emme päässeet tästä eteenpäin, vaan oli siirryttävä muualle.

Jätimme vihollisen vartiomiehen suorittamaan tehtäväänsä.

Lähdimme Haisevanjärven ja Kananojan kartanon väliseen maastoon. Kello kymmenen seurasimme järven rannalta vihollisen sotilaiden, viiden miehen ja kolmen naisen, uintia järven toisella puolella. Siirryimme toiseen paikkaan järven eteläpuolelle ja yritimme sieltä käsin vihollisen linjojen läpi.

Kello kolmeltatoista eteemme avautui parinsadan metrin levyinen hakkauslinja.

Tähystimme ja kuuntelimme.

Aukean takana työskenteli ryhmän verran miehiä kaivaen pesäkettä. Heistä oikealla oli korkeahko, katettu kk-pesäke ikään kuin availlen kitaansa, joka näkyi sen vinoksi leikatuista ampumasektoreista. Edessä ja vasemmalla oli ryhmä miehiä taisteluhautojen kaivamistyössä. Kiivas työvälineiden kolina ja kova pulina täytti tienoon.

Päätimme tähystää vähän aikaa vihollisen toimintaa ja samalla paikallistaa kartalla havaintomme. Jotta tähystys olisi tehokasta yhtaikaa joka suuntaan, jätin yhden miehistäni varmistamaan selkäpuoltamme. Me toiset ryömimme lähemmäksi hakkauksen reunaa. Kokelas meni oikealle kymmenen metrin päähän ja kolmas miehistäni vasemmalle.

Asetuimme niin, että näimme tarvittaessa myös toisemme. Kiikari paljasti vihollisen vartiomiehenkin, joka seisoi kivääri kädessä keskellä aukiota pensaan suojassa.

Yhtäkkiä pamahti laukaus minusta oikealla.

Se tuntui yllättävältä.

Luulin ensin, että vihollisen vartiomies ampui hälytyksen. Samassa hetkessä kuulin kokelaan äänen. Hän syöksyi aukealle päin ja huusi ja valitti hirvittävästi. Riensimme toisen miehen kanssa hänen luokseen ja saimme hänet kiinni aukean reunassa. Huomasimme hänen huojuvan ja painelevan vatsaansa. Pistooli riippui hihnasta kaulassa, ja housujen alaosasta tippui yhtenään verta. Kannoimme hänet taemmaksi metsän suojaan. Hän kärsi kovia tuskia huutaen ja valittaen:

– Älkää jättäkö minua! Älkää jättäkö minua! Haluan kuolla omalla puolella rajaa.

Peitimme hänen suunsa pienin väliajoin lakilla, ettei hänen valituksensa ilmaisisi paikkaamme viholliselle. Havaitsimme aukion takana levotonta liikettä, ja aukiolla oleva vartiomieskin poistui näköpiiristä. Kannoimme haavoittuneen parisataa metriä taemmaksi ja meihin yhtyi kolmas miehistämme, joka tuli vastaamme tietämättömänä tapahtumasta.

Haavoittuneelta emme saaneet enää selvää vastausta, hän heikkeni hetki hetkeltä. Siirsimme hänet vielä kauemmas taakse, sillä aukealta päin kuului vihollisen pulinaa, joka tuntui lähenevän.

Tapahtumapaikasta noin neljänsadan metrin päässä pienen suon reunassa tarkastimme haavoittuneen lähemmin ja annoimme hänelle ensiavun.

Hän ei enää puhunut meille mitään. Hänen kasvonsa olivat kalvenneet ja silmien liikkeet harventuneet. Valtimo löi hitaasti. Ehkä hän vielä viimeisillä voimillaan yritti puhua meille tai ainakin katsella ja varmistua siitä, ettemme jättäisi häntä.

Avatessamme hänen housunsa vyötärön näimme hänen haavoittuneen sukupuolielimiin ja oikeaan reiteen. Ensiapu oli tehoton, mutta yritimme sitoa haavat taitomme mukaan.

Tarkastimme hänen pistoolinsa ja totesimme, että laukaus oli lähtenyt siitä. Tästä päättelin, että hänen pistoolinsa oli ollut varmistamattomana hänen povessaan silloin, kun hän oli tähystysasemassa pitkällään. Pistooli oli ilmeisesti valahtanut maahan ja lauennut tai hän oli korjannut pistoolin asentoa povessaan ja vahingossa koskettanut liipaisinta näin surullisin seurauksin.

Teimme suon reunassa olevista koivuista kantopaarit käyttäen siteinä vöitä ja vitsaksia. Pehmustimme paarit havuilla ja sammalilla. Koetimme vielä hänen valtimoaan. Se sykki yhä, mutta entistä harvemmin ja laimeammin.

– Lähdetään!

Kannoimme vuorotellen paareja, yksi oli aina takana varmistamassa.

Eteneminen oli raskasta. Iltapäiväaurinko paistoi helteisenä. Levähdimme kolme kertaa, pienen ajan kerrallaan. Viimeinen tauko oli noin neljänsadan metrin päässä rajasta.

Siinä nukkui paareillaan kokelas, joka oli elämänhaluisena ja reippaana lähtenyt vapaaehtoisena partioon.

Hänen sydämensä oli jo sammunut.

Hän ei saanut kuolla rajan omalla puolella, niin kuin hän oli toivonut.

Ylitimme rajan noin kello kuusitoista. Päätimme, että yksi miehistä lähtee yksikköömme majoitusalueelta noutamaan hevosta, jolla kuljetamme vainajan edelleen, sillä emme yksinkertaisesti enää jaksaneet häntä kantaa. Jäimme toisen miehen kanssa odottamaan hevosen tuloa ja istuimme paarien jalkopäässä tähystäen rajalle päin.

Istuimme siinä kotvan aikaa, kun äkkiä terävä valo sattui silmiini.

Aivan kuin salama olisi iskenyt välähti vasemmalla polun suunnassa viidentoista metrin päässä, kun auringon säteet osuivat vihollisen puukkopistimeen.

Hyppäsin pystyyn, samoin teki toverini. Polun vastakkaisella puolella kiven takana väijyi vihollissotilas, ja hänen takanaan hiipi kyyryssä viisi kuusi miestä. Näin vihollisen kiväärin ja sen pistimen, joka oli ilmaissut lähestyvän vaaran.

Näin myös hänen kasvonsa piirteet, silmät, jotka saaliinhimoisina tuijottivat kiven yläpuolella.

Nopea toiminta oli tarpeen.

Hyppäsin lähellä olevaan pensaikkoon, jonne toverinikin hypähti samalla hetkellä. Vihollinen avasi tulen jälkeemme kiihdyttäen vauhtiamme. Luotien vinkuessa ympärillämme ja sinkoillessa välillä puiden oksiin pääsimme lähellä olevalle pienelle kumpareelle. Sieltä vasta avasimme me puolestamme konepistoolitulen. Hetkisen ammuskeltuamme vihollispartio vetäytyi takaisin ja hävisi metsätiheikköön.

Olimme toverini kanssa levottomia siitä, miten kävisi hevoselle ja sen ajajalle, joiden piti saapua juuri siltä suunnalta. Onneksi vihollispartio oli kääntynyt pian linjalle ja poistunut omalle puolelleen.

Menimme takaisin kuolleen toverimme paarien luokse.

Vihollisia oli käynyt häntä tarkastamassa, kompassi oli kadonnut hänen ranteestaan, samoin oli hävinnyt konepistooli, joka oli ollut nojallaan paareja vasten. Vihollispartio oli sittenkin seurannut meitä tulosuunnassamme ja ilmeisesti haravoinut maastoa rajalle saakka. Huomatessaan meidän istuvan paarien luona se oli päättänyt ottaa meidät vangiksi. Se oli käyttänyt suojanaan polun reunassa olevaa suurta kiveä, mutta sen aikeet eivät onnistuneet. Vihollisen oma pistin ja Luojan auringon säteet pelastivat meidät.

Jo kuului kärrynpyörien kolinaa polulta, ja siellä partiotoverimme tulikin hevosineen ja hänen takanaan muutamia miehiä varmistamassa. Nostimme kaatuneen toverimme paareineen rattaille, ja hänen matkansa takaisin kotiseudulle alkoi.

Kansa taisteli – miehet kertovat -lehti