Eila Carpelan, o.s. Lukkala:

Syyskuun vaihduttua lokakuuksi vuonna 1941 kuukauden pituinen yökkövuoroni Pälksaaren sotasairaalassa oli päättymässä, kun tuli lyhyt ilmoitus: Huomenna on lähtö eteenpäin.

Aloitimme kuumeisen pakkaamisen. Avuksemme tullut tanskalainen ambulanssi lähti jo omaan suuntaansa. Osa sairaalan henkilökunnasta jäi paikoilleen, pienempi joukko lastattiin junaan suuntana itä.

Oli yö kun laskeuduimme junasta. Kuulimme olevamme Jessoilassa, Säämäjärven etelärannalla. Rata oli pommitettu rikki, joten meidän oli jatkettava kuorma-autoilla. Kussakin autossa valvoi turvallisuuttamme sotilas silmä tarkkana, kivääri ampumavalmiina. Tien vartta ei vielä oltu ehditty puhdistaa vihollisista. Välillä pysähdyttiin, kun tiessä havaittiin jälkiä mahdollisesta miinoituksesta.

Aamuyöllä olimme perillä Äänislinnassa, joka oli edellispäivänä vallattu parin viikon piirityksen jälkeen, Rauniot savusivat vielä.

Meidät lääkintälotat ohjattiin Äänisjärven rannalla olevan mielisairaalan suojiin. Reppu pään alla ja mantteli peittona nukuimme siellä muutamat aamuyön tunnit. Unta ei tarvinnut odotella.

Herätessäni päivän jo valjettua huomasin viereisestä huoneesta pistävän esiin mustuneet, turvonneet jalat. Ne kuuluivat vainajalle, joita seuraavissa huoneissa oli useampiakin. Nälkään kuolleita potilaitako, joita ei oltu välitetty tai ehditty lähtökiireessä korjata pois? Kaikkihan eivät mahtuneet pakenijain proomuihin, joten vaikeasti mielisairaat lienee jätetty viimeisiksi.

Ryhdyimme kunnostamaan taloa sotasairaalaksi. Hinkkasimme seinät, katot ja lattiat, tyhjensimme käymälät. Yltä päältä likaisena päätin pistäytyä syysviileissä Äänisen aalloissa. Uin suoraan kelluvaan ruumiiseen. Sodan jälkiä sekin.

Seuraavana aamuna heräsin horkkamaiseen puistatukseen. Lieneekö syynä ollut Äänisen viileä vesi vai se ruumis. Keräsin päälleni peitoksi kaiken mahdollisen, mutta tärinä ei lakannut. Liu´uin kuumeisen harhaiseen maailmaan. Eräänä päivänä heräsin kuin unesta, nuoruus ja hyvä pohjakunto olivat voittaneet.

Lottatoverini Aino ja minä saimme tehtäväksemme kiertää pärekoreinemme kaupungin jättäneiden asukkaiden majoissa keräämässä sairaalalle ruokailuvälineitä: veitsiä, haarukoita, lusikoita. Sairaalassa oli pula kaikesta.

Karjalaisasumuksissa näkyivät kiireisen lähdön jäljet. Lattioilla lojui lähdön tuiskinassa pudonneita riepuja, hylättyjä kenkärajoja, valokuvia, papereita. Jossakin mökissä oli puurokattila koskemattomana hellalla, useissa oli kissa itkemässä ikäväänsä ja nälkäänsä. Sota kosketti niin ihmisiä kuin muitakin luotuja.

Teimme työtämme, poimimme koppaamme ruostuneita ja vääntyneitä ruokailuvälineitä.

Erään kerran osuimme säveltäjän kotiin. Seiniä kiersivät käsin kirjoitettujen nuottien rivistöt. Kuinka monta työpäivää ne olivatkaan vaatineet? Ilmeisesti lahjakkaan ihmisen koko elämäntyön. Flyygeli oli lyöty pirstaleiksi, sillä ei enää soitettaisi.

Yhtäkkiä portaita kolisteli sotapoliisipartio tiukaten meiltä komendantin lupaa. Aino ja eräs sotapoliiseista jäivät kuin jähmettyneinä tuijottamaan toisiaan. Noiden kahden tuijotus päättyi erinäisiä vuosia myöhemmin häihin, joita minäkin olin todistamassa.

Vähitellen Sotasairaala 66 pääsi aloittamaan toimintansa. Jouduin kallo-osastolle.