Opiskelua rintamaoloissa

Öisen opiskelun ja tutkielman kirjoittamisen teki mahdolliseksi korsun ”arkkitehtuuri-. Peräseinällä oli laverit kahdessa kerroksessa, mutta kuvassa näkyvässä nurkassani oli tukikohdan päällikölle oma peti ja pieni pöytälevy, petillä jopa lomalta tuotu tavattoman liukas paperinarupatja. Lomamatkalta toi eräs joukkueen pojista myös pahvia, jolla verhoiltiin osa seinistä ja katosta esteeksi hiekan valumiselle vihollistykistön ja krh:n aika ajoin jyskyttäessä mäkeä, jonka takarinteessä korsu oli.
Sota keskeytti tuhansien nuorten opiskelun ja ammattiin valmistautumisen. Näin kävi myös monien sellaisten kohdalla, jotka palasivat sodasta fyysisesti ja henkisesti normaaleina, ainakin päällisin puolin nähtynä.
Syynä saattoivat olla mm. olosuhteiden muuttuminen sotavuosien aikana tai taloudelliset seikat
Opiskeluun rintamalla suhtauduttiin armeijan taholta myönteisesti. Jopa ylioppilaskirjoituksia järjestettiin etulinjojen tuntumassa, mm. Podporozessa Syvärin rintamalla.
Myös omassa joukko-osastossani Rajajääkäripataljoona 1:ssä perustettiin pieniä opiskelupiirejä ja Juksovan-vaiheessa oma ”koulukin”
***
Lyhennelmä Pääkaupungin Sotaveteraani-lehden 4/1985 artikkelista kertoo eräästä yksityistapauksesta, joka tuskin oli ainoa laatuaan:
Sakari Särkisilta:
Professori, jota muistelen kunnioituksella
Lukujen jatkaminen Helsingin yliopistossa kävi syksyllä 1939 yhä vaikeammaksi. Miespuoliset opiskelijat häipyivät yksi toisensa jälkeen. Olin suunnitellut valmistuvani keväällä 1940, mutta suunnitelmiin tuli viiden vuoden lykkäys.
Menin armeijaan ja saman tien Talvisotaan, johon osallistuin aliupseerikoulun oppilaana JR 7:n riveissä Kannaksella. Välirauhan aikana kävin sotakoulut ja palvelin Ylämaalla uuden sodan alkamiseen saakka. Hyökkäysvaihetta Kevyt Osasto I:ssä seurasi siirtyminen Rajajääkäripataljoona I:een sekä asemasota Kannaksella ja Syvärillä.
-Meillä itse kullakin lienee vuosia 1939 – 44 (-45) muistellessa joskus tunne, että elämämme ja jotkut sen vaiheet ovat olleet aika vähästä kiinni, ikäänkuin meitä olisi johdateltu ilman, että itsellä on ollut paljonkaan sanottavaa joissakin ratkaisuissa.
Näin kävi minulle myös ja nimenomaan Talvisodan keskeyttämien opintojen kohdalla. Siitä, että sain tilaisuuden niiden jatkamiseen rintamaolosuhteissa saan olla kiitollinen henkilölle, jota en tuntenut ennestään ja jonka tausta oli meikäläisen kannalta mahdollisimman vieras. Hän oli professori Hugo E. Pipping, josta elämäkerran kirjoittaja sanoo: ”Ulospäin Hugo E. Pipping antoi vaikutelman vaikeasti lähestyttävästä – suorastaan hieman kopeasta – akateemisesta hahmosta, ruotsalaisuuden ruumiillistumasta”.
Tämä ”kopea ruotsikko” otti minut keväällä 1943 niin sanoakseni siipiensä suojaan seuraten vaiheitani Kannaksella ja Syvärillä sekä rauhan tultua valmistumiseeni saakka toukokuussa 1945. Miksi hän näin teki, se kummastutti minua pitkään.
Joitakin vuosia sitten käteeni osui Töölön kirjaston hyllystä Göran Stjernschantz’in kirja ”Hugo E. Pipping, Humanist i ekonomernas värld” (Humanisti talousmiesten maailmassa). Istuuduin selailemaan kirjaa ja minulle valkeni, niin arvelin, miksi tuntematon ruotsinkielinen professori ryhtyi tukemaan tuntematonta suomenkielistä rintamasotilasta.

Tässä ”Hiki-Linnaksi” nimetyssä korsussa tein tutkielman yliopistoon. Korsu oli ahdas ja matala. Ovessa oli kesät. talvet laudan levyinen aukko hapen saannin turvaamiseksi. Nämä joukkueeni pojat olivat nuoria ja vahvoja, etupäässä vakinaisia rajamiehiä tai jo välirauhan ajalta tuttuja 1920-ikäluokan silloisia varusmiehiä, Satakunnan poikia. Korsu sijaitsi Lempaalassa. Kuja-tukikohdassa. RJP I:n lohkolla.
Asia lähti kehittymään näin:
Talvella 1942-1943, pataljoonamme ollessa Lempaalassa, katselin vuorolomalla kotona opintokirjojani. Käteeni sattui toisen pääaineeni laudatur-tutkielman aineisto, jonka olin ehtinyt kerätä ennen Talvisotaa. Hetken mielijohteesta panin paperit reppuun palatessani linjaan. Ikäänkuin ristisanatehtävää aloin Hikilinna-korsussa tutkia papereita ja koota niistä kokonaisuutta. Innostuin asiaan yhä enemmän ja niin kirjoitin tutkielman valmiiksi kevätkauden öinä karbidilampun valossa, joukkueen poikien nukkuessa laverillaan ja lähtiessä vuoron tullen vartioon. Kävin lähettieni kanssa normaalit tukikohdan kierrokset ja palasin työni ääreen, joka odotti jatkoa pienellä pöytälevyllä laverini vieressä.
Lähetin tutkielman Helsingin yliopistoon. Siinä vaiheessa en enää tiennyt, kuka hoiti pääaineeni professuuria, olihan jo kulunut kolme ja puoli vuotta siitä kun olin viimeksi ollut kosketuksissa opinahjooni.
En odottanut edes vastausta. Tutkielma oli sitäpaitsi mielestäni keskonen. Aineistoa olisi ollut kerättävä lisää.
Merkillinen puhelinsoitto Helsingistä etulinjaan.
Eräänä päivänä toukokuun lopulla pataljoonan komentaja Matti Tiitola soitti tukikohtaamme. Melkoinen koiranleuka kun oli, hän ilmoitti virastoäänellä, että jospa luutnantti ilmoittautuisi pataljoonan esikunnassa, ja aivan heti. Matkalla mietin, mitä munauksia olin saattanut tehdä.
Esikunnassa Matti tiedusteli ensimmäiseksi, olenko kuullut, että kotirintaman ei ole tarpeellista tietää etulinjan yksiköiden sijoituksia, ei ainakaan niiden puhelintunnuksia. Olin täysin ällikällä, kun komentaja sanoi herran nimeltä Pipping soittaneen esikuntaan ja tiedustelleen minua. – En kyllä tunne sen nimistä henkilöä, sanoin Matille.
Asia selvisi kuitenkin, kun Matti sanoi, että herra Pipping oli pyytänyt myöntämään minulle pienen loman päästäkseni suorittamaan pro gradu-kirjoituksen Helsingin yliopistoon muutaman päivän kuluttua.
Totta puhuen komentaja oli mielissään hänkin puolestani. Sain loman ja istuin kuusi tuntia Yliopiston suuressa luentosalissa. Pro gradu hyväksyttiin 29.5.1943. Meille Matin kanssa jäi arvoitukseksi, miten joku siviilimies Helsingistä onnistui saamaan puhelinyhteyden etulinjan pataljoonaan.
Professori Pippingin toimet eivät kuitenkaan päättyneet tähän.
Syksyllä 1943, pataljoonan pääosan ollessa itäisellä Syvärillä minulle saapui kirje, jossa ilmoitettiin, että minut lomautetaan kolmeksi kuukaudeksi opintojen jatkamista varten. Koska en itse ollut tehnyt mitään asian hyväksi, arvasin Hugo E. Pippingin olleen liikkeellä. Kotoani Oulusta käsin suoritin sitten kaksi tutkintoa, vieläpä erinomaisin arvosanoin. Olin ilmeisesti halunnut osoittaa kiitollisuutta suorittamalla työni kunnolla.
Palattuani opintolomalta vuodenvaihteessa 1943-1944 tapasin pataljoonamme Syvärin keskijuoksulta, sillanpääasemasta Podporozesta etelään. Ilmapiiri oli muuttunut. Opiskelu ei enää tullut mieleen. Kesäkuun 18. päivänä irtauduimme linjasta. Alkoi raskas vetäytymisvaihe.
Rauhan tultua tapasin ensimmäisen kerran henkilökohtaisesti Hugo E. Pippingin. Menin suorittamaan lopputenttejä hänen kotiinsa Katajanokalle. Tapaaminen oli miellyttävä. Tenteistä selvisin hyvin. Tämä ”koppava sveesi” osoittautui viisaaksi keskustelijaksi, joka oli kiinnostunut myös sukupolveni vaiheista sodassa.
Alussa mainitsemastani kirjasta avautui Töölön kirjastossa sivu, jolla oli lause ”Kuukautta myöhemmin puolisot (Pippingit) saivat tiedon, että heidän vanhin lapsensa Jost Pipping oli kaatunut Syvärillä huhtikuun 15. päivänä”. Kirjassa kerrotaan edelleen, että professori tunsi itsensä näinä aikoina hyvin väsyneeksi ja voimattomaksi.
Toisaalla kirjassa kerrotaan myös, että Pipping oli eräs niistä 33 kansalaisesta, jotka elokuussa 1943 jättivät presidentti Rytille adressin missä toivottiin sodan pikaista ja kunniallista lopettamista.
Olisiko niin, että oman perheen suru ja toisaalta idealistinen pyrkimys sodan lopettamiseen enempien tappioiden välttämiseksi olisivat saaneet professorin mielessä lisäpiirteeksi ajatuksen niiden nuorten henkilökohtaisesta tukemisesta, jotka opintojen sijaan palvelivat maataan rintamalla. Tällaisen johtopäätöksen tekemiseen näyttää olevan perusteita. En liene ollut ainoa, jota tämä vieras ja etäiseksi jäänyt opettajani seurasi ajatuksissaan noina vuosina. Ihmisten maailmassa silloinkin elettiin, vaikka monet elämän arvot olikin painotettava toisin kuin tänään.
0