Reino Simonen:

Komppanian komentokorsussa vietettiin leppoisaa joulunpyhien ehtoota.

Kotoa saadut, tasatut ja jo pääosin syödyt ruokapaketit antoivat tukevan olon, ja hehkuvasta kamiinasta tulvehtiva lämpö pakotti vähentämään vaatteita.

Oli mukavan turvallista olla vain ja nauttia ajatuksesta, ettei joutunut olemaan ulkona kylmässä viimassa, jossa vartiomies tarvitsi paksun vartioturkin.

Lähetit keittelivät kamiinan ääressä iltakorviketta. Komppanianpäällikkö, kapteeni Atte Hermola, kirjoitti ihania sanoja tulevien lastensa äidille menevään kirjeeseen. Korsussa olijoista vain luutnantti Tuomaala ei tehnyt mitään, istuipahan laverinsa reunalla ja tutki varsikäsikranaattia syvämietteisen näköisenä.

– Uskaltaisikohan…? kysyi Tuomaala aivan kuin itseltään.

– Mitä? kysyi Hermola kääntyen katsomaan Tuomaalaa. Nähdessään käsikranaatin Hermola jatkoi:

– Mitä sinä sillä käsikranaatilla teet?

– En mitään, mietin vain.

Jälleen laskeutui vankkumaton rauha korsun lämpöön. Sen katkaisi kuitenkin Tuomaala:

– Kyllä sen sittenkin kerkiää.

Hermola keskeytti kirjoittamisensa, lähetit siirsivät pakit kamiinan reunalle ja jäivät seuraamaan keskustelua.

– Mitä sinä oikein jahkailet sen käsikranaatin kanssa, pukella pois, sanoi Hermola.

– Joutessani vain mietin ja laskeskelin, ennättäisikö tämän varren kiertää irti kranaatista heti sytyttämisen jälkeen, ennen kuin ruuti on palanut varren läpi ja sytyttää kranaatin. Luuletko, että sen ennättää kiertää irti viidessä ja puolessa sekunnissa?

– Pane heti pois se käsikranaatti äläkä pelleile, käski Hermola.

– Mieli tekisi vain koettaa. Kyllä minä olen laskenut, että sen ennättää, mutta olkoon, puheli Tuomaala korvat hörössä kuunteleville läheteille.

Korsun rauhalliseen ilmapiiriin oli tullut särö. Kirjeeseen ei löytynyt sopivia sanoja, eivätkä puut tahtoneet palaa kamiinassa. Jännitys tiivistyi salavihkaiseksi vilkuiluksi: mitä Tuomaala tekee?

Katse etsi myös, tosin salaa, suorinta tietä ovelle, niin kuin sitä ei kotikorsussa olisi muutenkin tuntenut.

Sitten Tuomaala todella tarttui jälleen käsikranaattiin, kiersi päättävästi tulpan irti, nykäisi sytytysnarusta ja alkoi vimmatusti kiertää vartta. Samalla hän hoki ääneen:

– Kyllä minä sittenkin koetan, kyllä tämä kai onnistuu.

Ovelle syntyi ruuhka, kun kaikki pyrkivät yhtä aikaa ulos. Vain sukkasillaan ja paitasillaan ulos paukkuvaan pakkaseen. Kenelläkään ei tuntunut olevan halua jäädä korsuun seuraamaan luutnantin kokeen onnistumista.

Yksin jäätyään luutnantti nauroi sydämensä pohjasta.

Hän oli saanut eloa tähän nukuttavaan yksitoikkoisuuteen. Käsikranaatin varren päässä olevan nallin hän oli jo etukäteen poistanut.

Kansa taisteli – miehet kertovat -lehti