Toivo Mustonen:

Viipurin taistelun jälkeen, kesällä 1944, oli 20 Pr:n toinen pataljoona levossa Juustilan rintaman takana.

Niinpä oli pataljoonan viestijoukkueenkin teltta jyrkän rinteen takana ”turvassa”. Olin joukkueen varajohtaja, kersantti. Teltassamme oli kymmeniä miehiä. Eräänä aamuna, kun heräilimme, sanoi korpraali Virta, minua noin 15-vuotta vanhempi, kaikkien kuullen: ”tänään minä haavoitun ja olkapäähän tulee peukalonkokoinen reikä”.

Se ennustus unohtui myöhemmin päivällä tulleiden muiden huolien tullessa. Mutta illalla se ennustus kävi toteen, vain sillä erotuksella, että peukalonkokoinen reikä tuli lonkkaan. Muita ei sinä päivänä meidän joukkueesta haavoittunut.

Haavoittumista edelsi monta sattumaa. Aamupäivällä tuli määräys, että joukkueen on lähdettävä kaivamaan taisteluhautaa. Ja niin lähdettiin, joukkueenjohtajaa lukuun ottamatta. Minä johdin siis joukkuetta. A.o. korpraali kulki polulla, minua noin viisi metriä edellä. Silloin tuli noin 10 metriä meistä savukranaatti, huomasin, että korpraali vavahti normaalia enemmän, muisti kai unen. Ei käynyt kuinkaan.

Taisteluhautaa kaivettiin muutama tunti. Eräs sotamies alkoi valittamaan kuumettaan. Vähän epäilin mutta otin sen todesta, koska sotamies oli rohkea ja rehti. Työt lopetettiin ja lähdettiin paluumatkalle. Välillä join eräästä purosta vettä ja ajattelin, että kai jäljempänä olevat auttavat, jos kuumeinen ei jaksa kävellä.

Mutta yllätys, yllätys. Halttunen, se oli sotilaan nimi, ei tullutkaan telttaan, kun jo muut olivat saapuneet. Aloimme huolestua. Meni vähän aikaa, kun joku etsi ja haparoi telttaa, tulija ei löytänyt teltan oviaukkoa. Menin ulos ja siellähän se Halttunen oli. Nyt löytyi oviaukko ja Halttunen pääsi pitkälleen. Hän oli kovassa kuumeessa. Heitimme Halttusen päälle mantteleitamme. Hän vavahteli. Halttunen laitettiin paareille. Minun ei tarvinnut määrätä kantajia, oli vapaaehtoisia, mm. korpraali Virta ilmoitti ensimmäisenä olevansa valmis kantajaksi. Hiin lähti Halttunen kantajineen kohti JSp:tä. Me muut jäimme teltalle.

Jonkin ajan kuluttua kuului JSp:n suunnalta, joka sijaitsi noin 200-300 metrin päässä teltastamme, raskaiden kranaattien räjähdyksiä. Pian sen jälkeen tuli sotamies ja ilmoitti Virran haavoittuneen ja vetäytyneen johonkin kuoppaan. Niin toteutui uni vuorokauden viimeisillä tunneilla.

Seuraavana päivänä tuli määräys, että pataljoona siirtyy etulinjaan. Viestijoukkueen oli myös purettava telttansa. Ennen lähtöä tuli hevosmies, sotamies, luokseni ja sanoi: ”Herra kersantti, saisinko minä jäädä tänne hevosia hoitamaan?”. Mies oli noin 15 vuotta minua vanhempi. Ei minua oltu herroiteltu pitkään aikaan. Se, tai jokin muu vaikutti, että mies sai jäädä hevostensa luo.

Taas minä sain lähteä joukkuetta vetämään linjoille päin. Vänrikki tiesi hyvin sen, että kun minä vien joukkueen määränpäähän, hän voi yksin luikkia turvallisemmin perästä. Joukkueen vihollinen havaitsee paremmin.

Kun saavuimme Juustilan kylään, ei ollut ihme, että eräs sotamies otti suunnan kotirintamalle päin. Hän ampui jossain jalkaansa ja sai tuomion: 15 vuotta kuritushuonetta. Maantiellä oli kaatuneita pylväitä puhelinlankoineen, oli räjähtämättömiä rakettiammuksia, oli verinen villapaita ja kanavassa ylösalaisin panssarivaunu. Kanavan puuseinät paloivat. Kun pääsimme kanavan yli, kohosi metsän yläpuolelle ryssän tähystyspallo. Ei kulunut kuin hetki, kun alkoi sataa kranaatteja. Pääsimme suojaan erään talon kellariin, se oli ainoa, mitä oli talosta jäänyt jäljelle.

Kun kranaattituli hiljentyi, läksimme taapertamaan kohti linjoja. Kerran pysähdyimme suojaiseen paikkaan. Ryssä ampui kranaatteja. Se oli ihmeellistä, kun suuri osa oli suutareita, ne kimposivat jostain kalliosta. Niitä oli kymmenittäin.

Viimein pääsimme perille paikkaan, johon vänrikki oli määrännyt. Se oli metsän keskellä. Maastossa oli paljon kranaattikuoppia. Jäin istumaan mättään päälle, miehet ympärilläni.’

Jonkin ajan kuluttua saapui pataljoonan komentaja majuri Bäckman. Yritin nousta seisomaan tehdäkseni ilmoituksen mutta majuri painoi minua olkapäästä etten nousisi seisomaan. Sitten hän meni istumaan meistä noin kymmenen metrin päähän kranaattikuopan reunalle, otti silmälasit ja ryhtyi lukemaan Helsingin Sanomia.

Kului parikymmentä minuuttia, kun esimieheni vänrikki Matti Jokiniemi luikki paikalle. Majuri hyppäsi ylös ja syöksyi vänrikin eteen ja haukkuminen alkoi. Majuri käytti koko ratsuväen haukkumasanavaraston ja sanoi viimeiseksi: ”Te ette ole kauan aikaa vänrikki.” Tähän minun on lisättävä, että vänrikki oli laiminlyönyt tiedustella keskuksen paikan, yhteydet komppanioihin jne. Vänrikki oli kuuden ällän ylioppilas ja myöhemmin diplomi-insinööri. Kun näistä alkuseremonioista oli selvitty, ryhdyimme kaivamaan poteroita ja vetämään yhteyksiä.

Uuden komentajan potero oli aivan lähellä. Eräänä päivänä tuli takaa sotilas, vartiomies, mukanaan sotilaskarkuri. Pataljoonan komentaja kuulusteli miestä ja kysyi lähteekö hän eteen yksikköönsä. Mies sanoi hiljaisella äänellä ettei lähde. ”Viekää hänet pois”, ilmoitti komentaja. Samalla tuli paikalle kranaatteja ja komentaja hyppäsi kuoppaansa mutta me kaikki jäimme seisomaan, myös sotilaskarkuri. Komentaja oli nolon näköinen noustessaan kuopasta.

Kun tein vikapartiovuorolistaa, oli vaikein linja Juustilankangas – Oravasaari. Meidän olinpaikka ja keskus oli Juustilankankaalla. Oravasaareen lähetettiin kaksi puhelinmiestä vuorokaudeksi päivystämään vuoron perään. Minun ei ollut pakko lähteä Oravasaareen mutta kerran läksin, ettei ukkojen tarvinnut purnata. Otin kaveriksi sotamies Hynnisen, joka oli kova kommunisti. Oravasaari, kauhujen saari. Saari sijaitsee Ventelänselällä.

on noin kahden kilometrin pituinen. Suomalaisten hallussa oli saaresta 1300 metrin pituinen pohjoisosa ja venäläisillä noin 700 metrin pituinen eteläosa. Meno sinne tapahtui ensin kävellen ja sitten veneellä. Järvessä näkyi paljon kuolleita, mätänemistilassa olevia kaloja. Pääsimme perille. Minulle näytettiin, missä voin nukkua seuraavan yön. Paikka oli huvilarakennuksen lattian alla, katossa oli suuria ammusten tekemiä reikiä. Edellisenä päivänä siellä oli kaatunut lääkintämies. Kaatunut oli myös tukikohdan päällikkö, vänr. Castren.

Ei tarvinnut kauan odottaa, kun Juustilankankaan keskusmies joutui ilmoittamaan, että yhteys Oravasaareen oli poikki. Tavallisin syy oli kranaatinheittimen kranaattituli. Kuului lähtölaukaukset: pap, pap, pap. Oli pirullista odottaa, että mihin ne iskevät. Taisteluhaudat olivat samalla tasolla kuin potero huvilan alla ja ryssiin oli matkaa 50 metriä. Kun kranaatit olivat aikansa tippuneet, oli lähdettävä korjaamaan tapseja. Tapsit olivat tavallisesti lyhyinä pätkinä, oli vain vedettävä uusi johto tilalle.

Tällaista koko päivä: kranaattituli, tapsien korjaus ja juoksemista niin, ettei jäänyt kranaatin alle.

Vänrikki Castrenin kaatuminen tapahtui seuraavasti: Ennen kuin prikaatimme joutui lähtemään Syväriltä, oli tarkoituksena pitää ruotsinkielen kurssit niille, jotka sitä halusivat. Kurssin opettajaksi tuli tämä vänrikki Castren. Olin ensimmäisellä tunnilla, joka jäi myös viimeiseksi. Castren sanoi: ”Jos majuri Bäckman ja Jumala suo, että pääsen käymään Helsingissä, tuon oppikirjoja kurssille.” Kumpikaan ei suonut, vaan tuli lähtö Kannaksen suurtaisteluihin.

Viipurin taistelu. Vänrikki Castren oli joukkueenjohtajana. Hänen joukkueensa kohdalla tapahtui repeämä. Sotamies Mannelin huusi: ”Irtautumiskäsky on annettu”. Vänrikki Castren uskoi siihen. Oliko Jumalan ohjaus, että hän kaatui Oravasaaressa. Hän olisi koko ikänsä kärsinyt tästä tapauksesta, jos olisi elänyt. Viipurin taistelu vaati uhreja: majuri Bäckman ampui itsensä, kapteeni Pohjola menetti komppaniansa ja vänrikki Castren kaatui.

Jälleen Oravasaareen. Juustilankankaan keskusmies sai usein ilmoittaa, että yhteys Oravasaareen on poikki. Luulivat kai välillä, että ryssä on vallannut koko Oravasaaren. Yöt olivat saaressa vaikeita. Oli kaunis kesäaamu. Herätykseksi ryssä ampui kahdeksan tuumaisella suora-ammunnalla kovan paukun. Taas oli lähdettävä tapseja korjaamaan.

Ottaessamme koesoittoa, paukautti taas isopyssy, jolloin minä syöksyin läheiseen monttuun, jossa nukkui pari jalkaväkisotilasta. Eivät heränneet. Kommunistisotamies rupesi haukkumaan, että menin kuopassa olijat herättämään. Hermot olivat kireällä. Jälleen aloin ottamaan koesoittoa, kun pamahti. Sotamies hyppäsi puolestaan monttuun ja minä jäin ottamaan koesoittoa. Minä haukuin sotamiehen.

Oravasaari oli kammottava paikka sikälikin, että jos olisi joutunut perääntymään, olisi joutunut vesistön ylittämään uimalla. Oravasaaressa oli suomalaisten hallussa 10 vuorokautta venäläinen sotavanki.