Johan K. Harju:

Palvelin Laguksen panssarijoukoissa hyökkäysvaunun kuljettajana. Ajokkini oli nopeakäänteinen Vickers, neljäntoista tonnin vaunu, jonka molempiin etulokasuojiin oli maalattu Aune-nimi. Vaunun päällikkönä oli kersantti Hernekallio. Panssarikomppaniaa komensi luutnantti Ränkimies.

Vihollinen peräytyi Poventsasta uusiin asemiinsa ja räjäytti kanavan padot mennessään.

Odotin erään ränsistyneen hirsitalon vieressä uusia määräyksiä. Ampujamme nukkui istuimellaan, ja luutnanttimme oli tutustumiskäynnillä äsken vallatussa kauppalassa. Sytyttelin parhaillani spriikeitintä, kun tuli hälytys. Mikrofonista kuului:

– Ajakaa vaununne nopeasti pois ja etsikää turvallinen paikka ylämaasta. Kauppala on tulvaveden vallassa.

Mutta se oli jo myöhäistä.

Tuskin olin saanut koneeni käyntiin, kun korviini kuului kumea kohina. Tirkistin näköaukosta eteeni. Siinä vyöryi vaahtopäinen vesimassa kuljettaen mukanaan kaikenlaista rojua, puunkappaleita, laatikoita ja huonekalujakin. Starttasin vaununi ja annoin Aunen liikkua myötävirtaan. Ampuja havahtui ja riisuen kypäränsä kysyi: – Mitäs se tommonen kohu on?

Vesi synnytti pakkasilmaan sumua. Aunen telaketjut kiersivät kuin jokilaivan siipirattaat. Vesi kohosi yhä eikä kestänyt pitkää aikaa, kun sitä tulvi jo vaunumme lattialle. Manailin, ja ryhdyin seuraamaan edelläni ajavaa kolmenkymmenenneljän tonnin Sotkaa. Ampuja huomautti:

– Kyllä tulitaistelu on parempaa kuin tämä. Maihinnousukengät kastuvat jo, ja vesi kohoaa yhä.

Paransin vauhtia. Tulimme sillalle, jonka ylitse tulvavesi kohisi voimakkaana. Sotka epäröi. Sen ajaja ei olisi mielellään ajanut vaunuaan tuolle väylälle, mutta meni kuitenkin. Sillan toisessa päässä Sotka kellahti kohisevaan virtaan kadoten sinne. Nyt oli riennettävä apuun.

Olin juuri nousemassa, kun näin Sotkan torniluukun tulevan esiin kohisevasta kuohusta. Samalla ilmestyi näkyviin mies ja ui sillalle, niin myös toinen ja kolmas. Heillä oli todella onni onnettomuudessa. Paikalla oli matalaa, eikä vaunu ollut kellistynyt kyljelleen. Miehet räpiköivät Aunen katolle, ja niin jatkoimme matkaa etsien kuivaa kamaraa kuin Noak arkilleen.

Sain yhteyden komentajaan ja kerroin tilanteen. Hän kehotti ajamaan luoteissuuntaan ja lupasi apua. Samassa Aunen moottori alkoi lakkoilla ja pysähtyi vihdoin kokonaan. Tämä ei ollut ihme, sillä vesi ulottui vaunussamme miltei polviin saakka.

Haikein mielin jätin ajokkini, ja lähdimme viisimiehisenä joukkona jälleen etsimään kuivaa aluetta. Pakkanen oli tasan neljäkymmentä astetta, vesi höyrysi ja kohisi kaikkialla. Kahlasimme tulvavedessä, ja toisinaan astui joku maastossa olevaan syvennykseen ja sai täyskasteen.

Löysimme loivan mäenrinteen ja tavoitimme oman töpinämme. Siellä saimme kuivaa yllemme, joimme kuumaa tsajua ja lämmittelimme kotoisten peltikamiinoitten ääressä.

Myöhemmin illalla kuulimme, että kaksi vaunuamme oli joutunut saarroksiin. Olimme alakuloisia, vesi teki meihin kaameamman vaikutuksen kuin tuli, johon olimme tottuneet.

Seuraavan päivän sarastaessa lähdimme liikkeelle.

Kanavakaupunki oli yhtenä luistinratana. Ankara pakkanen oli jäädyttänyt tulvaveden yhdessä yössä miestä kantavaksi. Katselin Auneani, joka seisoi telaketjun yläpuolta myöten jäähän vangittuna. Mutta Aune ei ollut ainoa, jolla oli tuo surkea kohtalo. Autoja ja hevosajoneuvoja lojui kaikkialla samassa tilassa. Toiset olivat virran voimasta kallistuneet kyljelleen, ja yksi henkilöauto oli taittunut miltei vinkkeliksi. Kaikenlaista kamaa, jota oli uiskennellut tulvavedessä, oli nyt jään vangitsemana joka taholla.

Lisäksi alkoi vihollinen tulittaa tykistöllään aluetta. Sillä oli hyvä tulenjohto. Missä se vähänkin havaitsi liikettä, sinne se antoi heti kranaattien sataa. Muutamat rakennuksetkin saivat osumia, yksi syttyi tuleen ja lisäsi ympäristön kaameutta.

Parin päivän kuluttua jää oli niin paljon vahvistunut, että saatoimme ryhtyä pelastamaan sen vangitsemia taisteluvaunujamme. Aune irtautui helposti. Yöllä hakkasimme jään sen ympäriltä pois käyttäen mitä moninaisimpia työkaluja. Eräskin hakkasi jäätä vanhalla jalkaväenkiväärillä, toiset yrittivät pistimillä saada jotain aikaan. Vastapuoli ampui koko ajan häirintätulta, mutta pimeä suojasi meitä. Traktorit hinasivat Aunen kuiville, ja sen jälkeen oli jäätynyt vesi poistettava vaunun sisältä. Särkien ja sulatellen vapauduimme siitä ja muutaman päivän kuluttua kävin noutamassa kunnostetun Auneni korjauspajalta. Sen moottorin surina oli silloin musiikkia korvilleni.

Pahemmin olivat asiat Sotkalla.

Tämä kookas hirviö oli vallan avuttomassa tilassa. Vain puolet torniluukusta oli jäänpinnan yläpuolella. Sen avuksi tarvittiin sukeltajaa, joka kiinnitti vaunuun vaijerit, ja niin alkoi hankala hinaus. Tässäkin puuhassa piti kaiken tapahtua yöllä ja melko äänettömästi. Moni mies otti siinä kylmän kylvyn, ennen kuin Sotka oli valmiina hinattavaksi korjauspajalle.

Saarroksiin jääneet kaksi vaunua olivat pelastuneet. Komppaniamme olisi ollut jälleen täysivahvuinen, ellei yksi Vickereistämme olisi vajonnut jään pettäessä Poventsanlahden pohjamutaan. Kolme Laguksen jääkäriä seurasi ajokkiaan. Panssari pelastettiin sukeltajan avulla. Kaksi vainajaa saatiin myös pinnalle, mutta yksi hukkuneista jäi ikuisiksi ajoiksi tuon kaukaisen järven pohjaan.

Kansa taisteli – miehet kertovat -lehti