Pirkko Strengell (Juusti):

Lähes viisi vuosikymmentä on kulunut siitä, kun liityin pikkulottana Lotta-Svärd järjestöön Koiviston kauppalassa Karjalan kannaksella. Tämä aikaväli selittänee sen, jos jotain ja paljonkin on jäänyt unhoon. Mitäänhän ei tuon ikäisenä tullut kirjatuksi muistiin ja tuskin nuo muistiinpanot olisivat kuitenkaan säilyneet. Jotain ehkä sentään muistojen komeroista löytynee.

En ole täysin varma edes vuosiluvusta, milloin tuo liittyminen tapahtui, mutta luultavasti vuonna 1937. Partiotyttöihin olin tuolloin kuulunut jo kolmisen vuotta ja jotenkin näiden kahden järjestön toiminta niveltyi luontevasti toisiinsa, sillä molempien tavoitteet olivat paljolti samat.

Toiminta Lotta -järjestössä oli minulle itsestään selvyys hamasta syntymästä saakka, sillä äitini oli ollut lotta järjestön perustamisesta lähtien ja toimi siinä järjestön lakkauttamiseen saakka. Hänelle luovutettiin sodan aikana kultainen ansiomerkki 20 vuoden palveluksesta ja oletan, ettei niitä kovin monia ehditty jakamaan. Pikkulottien toiminnasta Koivistolla ennen talvisotaa on jäänyt mieleeni pääasiassa pari kertaa kuukaudessa pidetyt yhteiset illat, jolloin meille opetettiin hyvää käytöstä, luennoitiin eri aloja muonitusta, lääkintää, sairaanhoitoa, viestitystä ym. asioita. Jossain vaiheessa oli myös väestönsuojelua koskevaa tietoutta ja teimme jopa omatekoiset kaasunaamarit, jotka oli valmistettu kankaasta ja hiilestä. Asia olikin ajankohtainen, kun maailmanrauha alkoi uhkaavasti järkkyä.

Yhteisten kuukausikokousten lisäksi oli tietysti leiritoimintaa ja erilaisissa tilaisuuksissa ja juhlissa saimme olla isojen lottien apuna. Tämä auttaminen oli pääasiassa keittiöpuolen hommaa; järjestelytöitä, tiskausta, siivousta ja asiatytön toimia. Näin toimimme aina siihen asti, kun – talvisota syttyi.

Ensimmäisen kerran jouduin evakkoon Mikkeliin kun YH alkoi lokakuun alkupäivinä. Palasin kotiin marraskuun lopulla, mutta tämä kotonaolo jäi lyhyeksi, sillä jo marraskuun viimeisenä päivänähän sota alkoi todella ja taas lähdettiin yksin reppu selässä aivan vieraille oville. Äiti, isä ja kaksi vanhempaa veljeäni jäivät sotatoimiin. Myös nuorimman veljeni oli lähdettävä, mutta hän joutui aivan eri puolelle Suomea kuin minä.

Talvisodan sitten päätyttyä ja välirauhan alettua jouduin perheeni kanssa Lappeenrantaan. Sieltä en löytänyt pikkulottia, vaikka saattoihan heitä siellä ollakin, partiotytötkin olivat aivan oudossa sinisessä puvussa, itselläni oli ruskea puku. Heihinkään en osannut liittyä. Seurakuntanuoret oli ainoa yhteenliittymä, jossa silloin kävin ja jonka kautta sain ystäviä tältä minulle oudolta seudulta. Jatkosotahan alkoi 1941. Äiti astui jälleen palvelukseen muonituslottana ja minut lähetettiin taas evakkoon, tällä kertaa Hämeenlinnaan. Totesin kuitenkin uutisista, että rintama eteni kohti Karjalaa. Pakkasin reppuni ja matkustin takaisin kotiin, vähän niinkuin ilman lupaa.

Lappeenrannassa ei silloin ollut paljon siviiliväkeä, eikä tietysti myöskään tätä nuorta joukkoa. Kun ei muutakaan hommaa meikäläisten ikäluokalle löytynyt, ehdotti seurakuntanuorten ohjaaja meille, että kokoaisimme jonkinlaisen ”iskujoukon”, joka kävisi auttamassa siellä, missä apua kulloinkin tarvitaan. Niinpä me sitten aamuisin kokoonnuimme Lauritsalan seurakuntatalolle, josta polkupyörillä ajoimme läheiselle maaseudulle; milloin heinätöihin, milloin kasvimaita kitkemään, lampaille kerppoja sitomaan, perunamaita multaamaan, aina mikä oli sillä hetkellä ajankohtaista ja kiireellistä. Tässä touhussa kului kesä 1941. Syksyllä voimme jo iloita uutisesta, että kotiseutu oli vallattu takaisin. Vaikea, puutteellinen talvi kului kotiinpääsyn iloisessa odotuksessa ja kesäkuun alkupäivinä 1942 tuo riemullinen paluu sitten tapahtui. Kaikki oli siellä maan tasalla ja poltettuna, mutta usko uuteen tulevaisuuteen oli luja ja jälleenrakennustyö alkoi mahtavalla innolla.

Ensimmäisenä vuotena ei muistini mukaan ollut Koivistolla pikkulottien järjestäytynyttä toimintaa, sillä siviiliväestöä ei vielä oltu päästetty suuremmissa määrin palaamaan. Vähitellen väki kuitenkin lisääntyi.

Syksyllä 1943 lopetin kouluni Viipurissa ja pääsin työskentelemään Koiviston asemalle rautatielaitoksen palvelukseen.

Tuolloin joku ehdotti, että aloittaisimme jälleen pikkulottien toiminnan paikkakunnalla. Opettaja Katri Lehtonen toimi osaston vetäjänä ja itse olin jonkinlainen ryhmänjohtaja. Isojen lottien puheenjohtajana oli silloin opettaja Toini Vauhkonen. Toiminta keskittyi kansakoululle, joka toimi Taivalsalon liiketalossa lähellä kirkkoa. Talo oli kuin ihmeen kaupalla säästynyt talvisodan pommituksissa. Kokoonnuimme ehkä parisen kertaa kuukaudessa. Tilaisuudet olivat lähinnä yhteisiä illanviettoja ankeina sota-ajan talvisina iltoina. Autoimme entiseen tapaan isoja lottia suurempien juhlien järjestämisessä ja olimme yleensä apuna aina tarvittaessa.

Montaahan meitä ei ollut, ehkä alun toistakymmentä kokoontujaa. Joukon pienuus johtui suurelta osin siitä, että Koivistolla ei sodan aikana toiminut oppikoulua ja kaikki oppikouluikäiset olivat talvella koulupaikkakunnillaan.

Loman alettua kesällä pääsivät jotkut pikkulotat työhön esim. ilmavalvontakeskukseen. Itse olin kesän 1942 kunnan esikunnassa toimistotyössä.

Isot lotat järjestivät myyjäisiä jouluna ja pääsiäisenä. Tähän työhön osallistuttiin suurella innolla. Eihän silloin ollut paljon, mistä myytävää rakentaa, mutta eivät olleet suuret, ihmisten vaatimuksetkaan. Joulumyyjäisiin muistan piirtäneeni ja maalanneeni mahtavan määrän jouluenkeleitä. Joulukuusen koristeita tehtiin kullatuista ja hopeoiduista kävyistä ym. Suuhun pantavaa ei näissä myyjäisissä ollut, kaikki syötävähän oli kortilla.

Pääsiäismyyjäisiin kuitenkin keitimme äidin kanssa suuren määrän mämmiä, johon oli jostain salaperäisestä lähteestä saatu tarveaineet. Höyheniä värjättiin talkoilla, paperista valmistettiin päivänkakkaroita ja pääsiäisliljoja. Se oli sitä pientä väri-iloa arjen harmauteen. Tämä touhu antoi tavattomasti sisältöä sotatoimialueella elävän nuoren ihmisen joskus melko ankeaankin elämään.

En muista varmuudella, lähtikö kirkon urkuparvelta sunnuntaisin urkurin apuna laulaminen pikkulottien toimesta, siellä kuitenkin olimme useana sunnuntaina jumalanpalveluksen aikana pienenä laulun lisänä. Katri Lehtonen toimi urkurina ja soittopelinä oli harmooni. Hyvin se asiansa palveli.

Nyt jälkeenpäin olen miettinyt, miten meillä pelasi tiedotustoiminta. Paikkakunnalla ei ilmestynyt sanomalehteä, eikähän meillä olisi ollut varojakaan ilmoitteluun. Puhelimiakin oli vähänlaisesti. Kai siinä kapula sitten kiersi luistavasti, sillä aina oli tieto mennyt perille ja joukko tarvittaessa koolla.

Näin pyöriessä kului talvikausi 1943-44. Tuli kevät ja ystävät tulivat kouluistaan kesän viettoon kotikunnaille. Kesä ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle kulua, kun alkoi tuo tulimyrsky, joka lopullisesti karkoitti karjalaiset synnyinseuduiltaan.

6.6. 1944 kuultiin radiosta liittoutuneiden maihinnoususta Normandiaan ja siitä muutama päivä eteenpäin alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella. Kuuntelimme aavistellen kasvavaa jylinää etelästä. Siviiliväkeä alettiin jälleen evakuoida kohti länttä, aluksi vielä junilla ja erilaisilla kulkuneuvoilla. Asemalta eräs työtoverini Tauno Levänen lähti Kuolemajärven asemalle järjestelemään evakuointia ja kuoli ilmapommituksessa kohta sinne mentyään. Seuraavaksi sinne lähti toinen kirjurimme Pauli Niilo-Rämä jatkamaan samaa tehtävää. Olimme kahden asemapäällikkö Liimataisen kanssa. Ei siis ollut paljoa työvoimaa, mutta junien kulkukin oli pommitusten vuoksi vaikeaa ja satunnaista. Ja lopulta lähti sitten viimeinen juna Tairamon sedän luotsaamana kohti Viipuria. Asemapäällikkö sanoi minulle, että meillä ei enää ole mitään tehtävää täällä joten voimme lähteä omille teillemme. Äiti oli lähtenyt karjaa saattamaan kävellen kohti länttä, isä ja keskimmäinen veli olivat sotapoliisin tehtävissä, vanhin veli Syvärillä ja nuorin sotasairaalassa Hämeenlinnassa. Olin siis aivan yksin. Vedin lottapuvun ylleni ja lähdin painelemaan Hollmingille. Filip Hollming oli evakuoimispäällikkö Koivistolla ja tiesin, että he ovat paikkakunnalla ja että sieltä voisi löytyä töitäkin. Ja löytyihän sitä. Pakkailimme Aila Hollmingin kanssa tavaroita ja tyhjensimme taloa, että sinne voisi vähäksi aikaa majoittaa piakkoin saapuvia uusia joukko-osastoja. Sotilaita virtasi jatkuvana joukkona pitkin talon ohitse vievää tietä. He huutelivat meille, että lähtekää pois lottatytöt. Ei tänne enää voi jäädä. Emme kuitenkaan uskoneet heitä, mihinkä sitä nyt kotoansa lähtisi – tuumasimme.

Siitähän sitä sitten pyörähti käyntiin kahden pikkulotan seikkailu, joka on oletettavasti vaikuttanut elämänasenteisiin koko elämän ajan. Me vartuimme aikuisiksi muutamassa päivässä, kun nuoret normaalisti saavat käyttää siihen vuosia. Mutta niin kävi varmasti lukemattomille nuorille sekä tytöille että pojille noina aikoina, jolloin nuoruutta ei ollutkaan.

Saimme sitten tuon talontyhjennyshomman tehdyksi ja rupesimme katselemaan uutta ”projektia”. Monet kyselivät meiltä jotain ruokaa, mutta sitähän ei ollut. Sen sijaan oli suuri määrä heitteille jääneitä lehmiä ympäristössä ja niinpä päätimme, että otetaan lehmät kiinni ja lypsetään, niissä on varmasti paljon maitoa ja ravintoahan se on sekin, Lehmät olivat tietysti vauhkoontuneita yllättäen alkaneesta vapaudestaan, mutta yksi kerrallaan pyydystimme niitä ja veimme navettaan. Meillä oli ehkä kymmenisen lehmää kytkyessä, kun aloitimme lypsyn. Maitoa tuli ämpärikaupalla. Ruokimme eläimet ja yritimme niitä puhdistaakin. Arvata saattaa, että tuore maito maistui nälkäisille, jotka tulivat ruokaa kyselemään.

Tässä työn touhussa ehkä hieman unohtui tuo kaamea jylinä, joka tuntui koko ajan tulevan lähemmäksi.

Tämä ”lehmänpyydystyspäiväkin” sitten vaipui iltaansa kohti. Päivät tuntuivat silloin iankaikkisuudelta. Vielä tänä päivänäkin olen usein miettinyt, miten pitkiä ja painajaismaisia ne olivat.

Uudet joukotkin sitten tulivat ja jotenkin tuntui pahalta, kun mukana oli luokkatovereitani Lappeenrannasta, itse olin silloin 17, Aila 16, nämä pojat olivat minua vuotta vanhempia. He saivat levätä muutaman tunnin ja jatkoivat sitten laivoilla matkaa Saarenpään linnakkeelle.

Tykkitulen ja sen mukana rintaman lähetessä Koivistoa lottiemme puheenjohtaja Toini Vauhkonen arveli olevan oikean ajan naisten poistumiseen paikkakunnalta. Hänen vastuullaan olevat lotat saivat kuljetuksen järjestetyksi ja pääsivät lähtemään turvallisemmille seuduille.

Evakuointi-keskuksen muonitus jäi täten ilman työntekijöitä. Siinä avautui Rauha Hollmingin johtamalle ryhmälle työkenttä. Ryhmä: Helvi Kurki, Pirkko Juusti, Aila Hollming, sai tehtäväkseen muonittaa n. 50 henkeä. Saatavilla olevasta materiaalista syntyi oiva ”läskisoosi ja perunat” muona. Maitoakin oli runsaasti. Tarvittiin kuitenkin useampi ”myyrypadallinen” perunoita ja vastaavasti soosia, sillä muonavahvuus taisi kymmenkertaistua tykkien urkutulen liikkeelle ajamista sotilaista. Jatkuva perunapadan porina takasi, ettei yhdenkään ovestamme sisälle tulevan tarvinnut nälkäisenä lähteä. Sen päivän iltapuhde puoleen yöhön asti meni puhelinpäivystyksessä.

Ailan kanssa vietimme muutaman yön tunnin Hollmingin piharakennuksessa. Hieman sekavia ajo-ohjeita taisi saada sotilas, joka aamuyöstä ravisteli meitä hereille tiedustellen sairaalan sijaintia. Hänellä oli mukanaan kuorma-autollinen vainajia sekä joitakin haavoittuneita huoltoa etsimässä.

Seuraavaksi valkeneva päivä oli viimeinen koti-Karjalassa vietetty. Lehmät oli tietenkin lypsettävä ja ruokittava, kun ne kerran oli navettaan otettu. Se päivä on jotenkin sekavana mielessäni. Unen puute oletettavasti teki temppujaan. Päivällä kävin parin kilometrin päässä kotonani katsomassa, mitä sinne kuului. Siellä naapurissa evakuoitiin kenttäsairaalaa, kaikki oli niin surullisen lopullisen näköistä.

Iltapäivällä oli mahtava tykistökeskitys johonkin lähistölle. Stalinin urut siellä näyttivät mahtinsa niin, että koko maailma tuntui hajoavan. Kuulimme jälkeenpäin keskityksen keskellä olleilta, että melu oli huomattavasti vaikuttavampi kuin aikaansaatu tuho.

Muonituspuuhissa oli ruokalista sama kuin edellisenä päivänä. Onneksi ruoka nytkin riitti. Huomispäiväksi päätimme muuttaa ruokalistan. Kunnon rokka olisi poikaa. Niinpä laitoimme herneet likoamaan tulevan aamun keitoksia varten.

Isäni, Kalle Juusti, sekä veljeni kävivät sanomassa, että he joutuvat siirtymään pois Koivistolta ja kehottivat meitä lähtemään mukaansa. Emme halunneet vielä lähteä, työ oli kesken ja katsoimme meitä tarvittavan vielä. Sitä paitsi, Filip Hollmingilla oli auto käytettävissään ja arvelimme voivamme lähteä sillä, kun lähtemisen hetki koittaa.

Tuona iltapäivänä oli Hollmingin setä joutunut puhelinlinjojen katkeamisen vuoksi ajamaan Viipuriin hakemaan esikunnasta toimintaohjetta evakuointitilanteen muututtua kaaosmaiseksi.

Sekin päivä lähestyi viimein iltaansa.

Väsymys painoi jo valtavasti, sillä kuten sanottu, nukkumisen laita oli ollut vähän niin ja näin jo useita vuorokausia. Petasimme itsellemme jonkinlaisen vuoteen kuudesta päällekkäisestä paperisäkistä ja huovasta. Saadessamme oikaista väsyneet jäsenemme tälle todellisuudessa varsin alkeelliselle vuoteelle tunsimme, ettei Kiinan keisarillakaan ole voinut olla parempaa nautintoa. Se lepo loppui lyhyeen. Ovelle ilmestyi nuori luutnantti, muistaakseni nimeltään Rastas, Hän suorastaan kauhistui meidät nähdessään. ”Hyvä. Luoja, onko täällä vielä naisia?” hän huudahti. ”Nyt äkkiä pois täältä, venäläinen on Penttilässä, tulossa tänne.” Tietysti me hätäännyimme, mutta Rauha Hollmingin tyynesti ohjatessa toimiamme pakkasimme likoamassa olevat herneemme ja muut ruokatarpeet kuorma-auton lavalle. Oli aivan varmaa, että menimme minne tahansa, ruokaa tarvitaan. Kiivettyämrne itse kuorman päälle istumaan lähti automme kohti Viipuria, seuraavan pysähdyspaikan ollessa jo Rokkalankoski Johanneksessa. Keskiyön hämärässä lähdimme ajamaan. Matka kuitenkin keskeytyi jo parin kilometrin päästä hautuumaan kohdalla . Meidät pysäytti moottoripyörälähetti, joka kertoi vihollisen olevan tulossa vastaan Makslahdessa. Matkaa ei ollut kahtakymmentä kilometriä. Viholliset olivat päässeet oikaisemaan Kuolemanjärveltä johtavaa tietä Makslahteen johtavaa tietä ja näin motittaneet Koiviston kauppalan.

Jostain ilmestyi sotilaita, eräs heistä pisti olkapäälleni pystykorva-kiväärin, toinen työnsi käteeni taskuaseen, oletettavasti se oli Nagan, koska se oli niin tavattoman kookas. En tänä päivänäkään tiedä, mitä noilla olisin tehnyt, sillä ampumaan en ollut opetellut ilmakivääriä karkeammalla aseella. Otin aseet kuitenkin kiitollisena vastaan. Sotilaat katosivat kuin henget kesäyöhön.

Viipuriin oli tie poikki, mikä nyt neuvoksi. Muistimme, että sairaala oli evakuoitu laivaan, kai nimeltään Aranda, mikä oli vielä satamassa lähdössä aivan lähihetkinä. Käänsimme auton ja siitä kiireesti kohti Möllikän niemeä – satamaa. Torille tullessamme näimme kirkkolahden yli, kuinka kauniisti valkea alus lipui pitkin Koiviston salmen suviöistä pintaa kohti Kotkan satamaa. Siinä meni sekin mahdollisuus jättää kotikylä. Nyt oli hyvät neuvot kalliit. Torilla seisten näimme, että Osuuskaupan laiturissa kirkon puolella oli alus, mihin lastattiin väkeä. Marssimme kohti kirkkorantaa. Autonkuljettaja päätti lähteä kuitenkin yksin yrittämään maan tietä pitkin pois rintama-alueelta ja kuin ihmeen kautta hänen kerrottiin onnistuneen. Me kuitenkin patikoimme tuon kilometrin matkan torilta kirkkorantaan. Joukkomme kasvoi jossakin matkan varrella kolmella nostomiehellä, jotka myös olivat jääneet tänne mottiin. Onneksemme laiturissa oli sellainen pienehkö tykkivene – VMV ehkä Nro 7. Merisotilaat sanoivat olevansa menossa Saarenpäähän viemään miehistöä kauppalasta sinne ia ottivat meidät ystävällisesti mukaansa. Yötä myöten seilasimme suuremmitta häiriöittä Saarenpäähän.

Me katsoimme laivan partaalla, miten liekit taas tekivät tuhojaan kotiseudullamme – oli aivan kuin ennenaikainen juhannuskokko tuo näky. Joukot nousivat pois laivasta ja mekin valmistauduimme jättämään aluksen, mutta laivanväki kehotti meitä pysymään aluksessa, koska heidän mielestään olimme siinä paremmassa turvassa. Kokka käännettiin jälleen kohti manteretta. Meille kerrottiin, että he hakevat vielä viivytysjoukot pois. Päivä oli jo kirkas, kun tulimme rantaan – tällä kertaa satamaan. Hetken odoteltuamme juoksi rannalta loppuunajetun näköisiä nokisia, uupuneita miehiä. Laivan koneet olivat jo käynnissä ja heti, kun viimeinenkin oli kannella, irrottautui laiva laiturista. Rannan suunnalta kuului silloin jo tulitusta.

Vihollisen lentokoneetkin ilmestyivät taivaalle saattovartioksi. Meidät komennettiin kannen alle kajuuttaan ja sitten mentiin nähtävästi lujaa ja mutkitellen. Pommikoneet yrittivät kaikkensa upottaakseen aluksemme, mutta ihmeelliseltä onnella taas päästiin rantautumaan – tällä kertaa Tiurin saareen.

Siellä oli paljon omia joukkojamme. Kohta saavuttuamme tapasimme Ailan veljen Aarne Hollmingin sekä minun serkkuni Jukka Juustin.

Saarta pommitettiin taukoamatta, samoin lähistöllä olevia aluksia. Johonkin laivaan tuli osuma ja sieltä ruvettiin tuomaan haavoittuneita rantaan. Seurasimme paarin kantajia ja he veivät hoitoa tarvitsevat talvisodan aikaiseen korsuun, joka toimi joukkosidontapaikkana.

Korsussa operoi tri Eino Launis, joka oli koko Koivistolla olomme ajan toiminut kenttäsairaalan lääkärinä aivan naapurissamme. Hänen mahdollisuutensa haavoittuneiden hoitamiseksi olivat vähäiset, sillä instrumentit näyttivät supistuvan morfiiniruiskuun ja puukkoon.

Niillä hän teki parhaansa lievittääkseen potilaiden tuskaa. Haavoittuneiden joukossa oli myös saksalaisia laivaston sotilaita, joista ainakin kaksi oli käsitykseni mukaan saanut erittäin pahoja vammoja. Siinä sitä haikailtiin ja toivottiin hartaasti, että olisi pystynyt tekemään jotakin, mutta niissä olosuhteissa meidän ammattitaidottomien toiminnasta olisi varmasti ollut enemmän haittaa kuin hyötyä.

Tuon Tiurinsaaressa vietetyn ajan pituus on taas niitä asioita, joita en tarkalleen muista – olimmeko siellä päivän vai kaksi. Väsymys oli jo niin valtava, että nukahtelimme melkein seisaalleen. Pommitus kuitenkin jatkui auringon noususta sen laskuun ja juhannuksen alla, kuten tiedetään, ei päivä paljon yöksi pimene. Siitäkin syystä tuo ajan pituus ei oikein mahdu käsityskyvyn rajoihin.

Harhailimme päivän mittaan saaren eri puolilla välillä aina maastoutuen pommitusta piiloon. Keskustelimme miesten kanssa ja kerroimme heille, että pyrimme Turkuun, jos täältä vielä elävinä selviämme. Joukossa oli paljon turkulaisia ja kuultuaan määränpäämme he pyysivät, että yrittäisimme perille päästyämme viedä tervehdyksiä heidän omaisilleen. Tietenkin lupasimme ja saaresta lähtiessämme meillä oli mahtava määrä kirjeitä postitettavaksi ja henkilökohtaisestikin vietäväksi. Lyötiinpä minun hartioilleni ylikersantin kesäpäällystakki kaikkine arvomerkkeineen ja pyydettiin, että toimittaisimme sen ylikersantin vaimolle. Tämänkin tehtävän suoritimme jo Kotkassa.

Taivas oli iltayöstä mennyt pilveen. Meille tultiin sanomaan, että saksalainen miinanraivaaja on hetimiten lähdössä Kotkaan, nyt vaan nopeasti laivaan. Sinnehän me tietysti menimme, kun käskettiin.

Tunnelma laivassa oli painajaismainen. Valot sammuivat aina oven auetessa ja valon syttyessä näimme vauhkon ja uupuneen näköisiä vieraita kasvoja, jotka varmasti kummeksuen katsoivat suomalaisia naisia, jotka pyörivät mukana moisessa mylläkässä. Emme ennättäneet edes istahtaa, kun kapyysin ovi aukeni ja pimeydestä kuului ”ihanalla” suomen kielellä: ”Olen kuullut, että täällä on suomalaisia lottia, siirtykää heti minun alukseeni, lähden välittömästi viemään haavoittuneita Kotkaan.” Meitä ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Hetkessä olimme suomalaisen aluksen kannella, josta meidät ohjattiin alas kajuuttaan. Siellä saimme peseytyä ja siellä oli ihan oikeat vuoteet. Saimme teetä ja voileipää, tuntui kaiken jälkeen, kuin olisi päässyt taivaaseen. Aamulla saavuimme Kotkaan, oli uskomaton tunne laskea jalka maan kamaralle ja todeta, että painajainen oli ohitse.

Kotkassa viivyimme päivän ja seuraavan yön. Aamulla alkoi matka ensin Helsinkiin, josta oli aikomus jatkaa Turkuun. Jossain Kotkan ja Haminan välimailla tapasimme junassa Hollmingin sedän. Hän ei ollut enää päässyt palaamaan Viipurista Koivistolle samasta syystä, kuin me emme olleet päässeet vastakkaiseen suuntaan. Tapaaminen oli onnellinen kuten arvata voi.

Samassa junassa tapasimme myös opettaja Katri Lehtosen, jonka vispilää – tuollaista rautalankahäkkyrää – olin uskollisesti kantanut mukanani kuin talismania siitä asti, kun koululta lähdettiin. Luovutin sen hänelle. Taisi muuten olla ainoa esine, mitä hänelle kotoa jäi.

Helsingissä jälleen nukuimme yön ja nähtävästi illan suussa lähdimme kohti Turkua, ainakin tuo matka tehtiin yötä myöten. Mieleeni ovat jääneet muutamat ihmiset junassa. Joku kysyi meiltä, että ovatko lotat tulossa kotiin rintamalta. Vastattuamme heille kodin jääneen juuri sinne rintamalle, he kyselivät, mihin me nyt aiomme ryhtyä. Sitä emme tienneet itsekään siinä vaiheessa.

Turkuun päästyämme saimme majoittua Ailan tädin huvilalle Hirvensaloon. Siellä meistä huolehdittiin suurenmoisesti.

Turussa postitimme lupaamamme kirjeet ja monia veimme perille henkilökohtaisesti. Kodeissa oli ilon ja toivon tunnelma, kun voimme kertoa omaisille, että pari päivää aikaisemmin olimme keskustelleet heidän poikansa, miehensä tai veljensä kanssa ja että tämä oli ollut elossa ja terveenä ainakin vielä silloin.

Hirvensalosta siirryin muutaman viikon levon jälkeen Salon asemalle työhön ja Salossa sain vielä suorittaa viimeisen työpalveluksen Lotta-Svärd -järjestön riveissä osallistumalla kotiutettavien joukkojen muonitustehtäviin syksyllä 1944. Tämä tapahtui vähän ennen järjestön lakkauttamista marraskuussa.

Tarinamme koostuu aivan ruohonjuuritason tapahtumista, kahden pikkulotan kokemuksista sodan todellisuudessa.

Alussa selostetuissa toiminnoissa muidenkin järjestöjen osalta on tarkoitus valottaa sen ajan nuorison mentaliteettia; asennoitumista isänmaallisuuteen, maanpuolustukseen ja talkootoimintaan. Useammalla nuorella oli tarve kuulua johonkin yhteisöön, joka vei yhteistä asiaa eteenpäin ja jokainen myös halusi ottaa osuutensa vastuusta.

Meillä oli silloin vielä ihanteita ja uskoimme parempaan tulevaisuuteen.