Valto Vihinen:

Talvisodan päätyttyä 13.3.1940 palasivat kaupunkien sotapakolaiset kotiseudulleen. Vähitellen palasivat meidänkin talon miehet kotiin likaisina, repaleisin vaattein ja täiarmeija mukanaan. Alkoi tulla myös uusia evakkoja, karjalaisten perheitä. Kivennapalaisia sijoitettiin Kangasalle. Meille tuli perhe, jossa oli neljä sukupolvea. He saivat meiltä asutusmaata, josta muodostettiin neljä eri tilaa. He eivät kuitenkaan ehtineet rakentamaan tilojansa, kun tuli uusi sota.

Silloin kodissani oli iso karja, kun siirtolaistenkin eläimet tulivat samaan talouteen. Oli yli 30 lypsävää, toistakymmentä hevosta, monta sikaa, lampaita ja kanoja.

Jatkosodan aikana tuli useita suruviestejä kotikylääni. Usein SK-esikunnasta soitettiin ja pyydettiin viemään sanaa. Pappikaan ei aina ehtinyt niin nopeasti joka paikkaan. Minä usein ihmettelin, miksi ihmiset alkoivat itkeä, kun olivat äitini antaman kirjeen lukeneet. Eihän pieni poika käsittänyt, mitä se kaatuminen oli.

Jouluaattona 1941 meille tuli iloinen yllätys. Olimme oma perhe koolla, kun eteisestä kuului kovaa koputusta oveen. Joulupukkihan sieltä tuli, ja joulupukki oli isä. Hän oli päässyt lomalle ja nähtyään lahjakopan eteisessä käänsi turkkinsa karvapuolen päällepäin, joulupukki syntyi hetkessä mitä suurimmaksi iloksi kotiväelle. Evakkorouva haettiin meille leipomaan karjalanpiirakoita. Hän olikin mestarileipuri. Se oli juhlaa, kun hän leipoi satoja piirakoita, joista riitti meille kaikille.

Jokainen, jolla oli pienikin mahdollisuus, kasvatti sian tai kaksi. Kun sika teurastettiin, oli paikalla kansanhuollon määräämä tarkastaja, joka suoritti punnituksen ja aina sika painoi vain alle 50 kg. Kun vuonna 1942-43 oli kova rehupula, eivät siat painaneet kuin 20 kg. Kerran isä oli myynyt halkokuorman Tampereelle. Kuormaan oli piilotettu myös sian ruho. Kun miehet tarkastivat kuormaansa Kalevankankaalla, olikin sian ruho valunut matkan aikana melko pitkälle kuorman sivulle. Ei auttanut muu kuin jatkaa matkaa kaiken uhallakin ja onnellisesti he perille pääsivätkin.

Vähitellen väki lisääntyi kodissani. Oli useita nuoria perheitä ja heillä lapsia. Suurimmillaan telmi 17 lasta meidän pihapiirissämme. Heistä vanhin oli syntynyt 1932. Meillä lapsilla säilyi hyvä sopu, sillä en muista, että meillä olisi koskaan ollut riitoja, tappelusta puhumattakaan.

Sähkövaloa meillä ei ollut silloin vielä koko kylässä. Isä oli kuitenkin jostain onnistunut ostamaan tynnyrin bensiiniä. Sitä käytimme petromaxissa hyvin pienellä paineena. Kyllähän se vaarallista oli, mutta oli onni matkassa, ei tullut vahinkoa.

Kolmessa talossa meidän kylässä oli sotavankeja työssä, mutta meille ei niitä annettu, kun ei ollut yhtään miestä talossa. Sodan loppuvaiheessa v. 1943-44 saimme työvoimaa kiireenä aikana Tampereelta, talkooväkeä tehtailta. He tulivat mielellään viikonloppuisin, kun saivat ruuan talosta ja vähän palkkaakin. Niin kuluivat sotavuodet minun lapsuudessani.