Väinö Kytöharju:

Kanuunapatterimme oli ollut Piksujevin niemessä kahden kuukauden ajan ampumassa Kalastajasaarennolle häirintätulta.

Silloin alkoi Muotkavuonolla operoida vihollisen pieni tykkivene, ja huoltoveneittemme toiminta muuttui katkonaiseksi. Vastapuoli aloitti pian myös ilmapommitukset. Meidän oli pakattava reppumme ja lähdettävä tarpomaan yli tuntureiden Titovkaa kohti. Tykit peitettiin kallion juurelle lumeen, ja aikomuksena oli hakea ne myöhemmin sopivana ajankohtana pois.

Kun tämä aika tuli, haettiin Norjan puolelta rekkavaunulla moottorivene. Sillä lähdettiin amatöörivoimin hakemaan Pikujevistä tavaroita ja aseita.

Perillä sattui kuitenkin heti alkuun hankaluutta, kun vene kiinnitettiin rantaan sillä tavalla, että vuoroveden noustessa siitä katkesi potkurin akseli. Partio vei potkurin Titovkaan saksalaisille korjattavaksi. Kun sitten kersantti Kurolan johtama uusi partio läksi Titovkasta tuomaan potkuria takaisin Piksujeviin, puuttui sodan kylmä todellisuus tapahtumien kulkuun.

Veneemme oli kärsinyt tällä välin uusia vaurioita, ja vastapuoli oli vienyt kanuunat jälleen omalle maalleen telttoineen tykötarpeineen. Kun myös muona oli alkanut nopeasti vähentyä, oli parasta ottaa reput ja kävellä. Luutnantti Tähtelän johtama kuljetuspartio lähti Piksujevistä taivaltamaan kohti Titovkaa.

Molemmat partiomme saapuivat yhtä aikaa paikalle, johon edellisenä yönä oli laskettu maihin vihollisen partio. Siinä oli kaksi tunturia vierekkäin, ja niiden välisessä kurussa viiden-kuudenkymmenen metrin levyinen järvi. Piksujevin suunnalta tuleva Tähtelän partio pysähtyi tunturin juurelle, ja hän itse nousi kahden konepistoolilla aseistetun miehen kanssa tunturiin hakeakseen sieltä pakkauksen kantajia, kuten hän sanoi.

Venäläisten joukko osoittautui kuitenkin liian monilukuiseksi, ja kun se samanaikaisesti avasi vielä tulen Kurolan potkuripartiota kohti, oli räiske jo sellainen, että loput Tähtelän partion kahdestatoista miehestä näkivät parhaaksi kiertää tuntureiden taitse omalle maalleen. Olisi ollut sulaa typeryyttä yrittää nujertaa muutamalla miehellä vahvaa tunturilla olevaa vihollispartiota. Luutnantti Tähtelä selvisi hengissä kahakasta, mutta jäi vangiksi.

Pääjoukossa saimme myöhään illalla tietoja noista partiokahakoista.

Kersantti Kurolan partiosta elävänä selviytynyt tykkimies Vuorenmäki oli kävellen tarponut taistelupaikalta Titovkaan. Häneltä oli sukset ammuttu poikki, mutta poika selvisi kuin ihmeen kautta suuren kiven taakse vastakkaisen tunturin puolelle. Siellä hän odotteli sormi liipaisimella vuoroaan, mutta lienee hälinässä jäänyt huomaamatta, kun sai iltaan saakka olla varustuksessaan. Pimeä kun tuli, hän otti jalat alleen jäämättä enempää apua vartomaan.

Yötä myöten läksimme kuorma-autolla Titovkaan ollaksemme aamulla valmiina lähtemään tunturimaastoon. Vänrikki Lundbergin johdolla aloimme nousta tuntureille ahkioinemme, sillä tarkoituksemme oli tuoda taistelupaikalle jääneet vainajamme pois. Hiihdimme verkalleen, silloin tällöin tummia tunturin kupeita tähystellen, mutta mitään erikoista emme havainneet. Yhtäkkiä kuului edessämme rapinaa ja pienoinen kumpare alkoi elää. Kohtasimme yhdeksänkymmenmiehisen saksalaisen partion. Saimme vahvistuksen siihen, että maasto oli puhdas vihollisista, kun tämä partio oli saapunut sen maastokohdan kautta, jonne me olimme menossa.

Hiihtelimme hyvää vauhtia eteenpäin melkoisen huolettomina ja saavuimme järvelle, jonka toisessa päässä taistelupaikka sijaitsi.

Aloimme tutkia ympäristöä. Meidän ei tarvinnut mennä pitkälti, kun kohtasimme sellaisen näyn, joka ei vielä tähän päivään mennessä ole jäänyt pois mielestäni.

Edessämme istui kaksi miestämme sammuneen nuotion ääressä. Vain katkenneiden suksien kappaleita oli siinä poltettu.

Kauempaa katsellen näytti siltä, että miehet viettivät lepohetkeä, mutta lähempää huomasimme, että tuo lepohetki oli ikuisuuden pituinen. Molemmat pojat olivat haavoittuneet jalkoihin, polvien ala- ja yläpuolelle. He olivat sitoneet repun hihnat reisiensä ympäri verenvuodon ehkäisemiseksi, tehneet tulen suksistaan ja ehkä aivan viimeisetkin voimansa käyttäneet teen keittämiseen. Kummankin kupissa oli vielä jäätynyttä teetä, samoin pakissa, joka oli maassa hiillosten vieressä. Elämä oli sammunut hiljalleen. Yhtä aikaa hiilloksen hiipumisen kanssa oli veri vuotanut kuiviin. Nämä olivat kersantti Kurola ja tykkimies Orava.

Pienen matkan päässä rinnettä ylöspäin oli kolmas miehemme seisaallaan paksussa lumessa.

Hänen katseensa oli suunnattu kohti korkeutta, silmät olivat avoimina, kasvoilla oli aivan kuin hämmästynyt ilme. Kivääri oli tiukasti puserrettuna oikeaan käteen. Hän oli kuin vartioimassa toisten lepohetkeä, aivan elävän näköisenä, mutta kuitenkin kuolleena, vihollisen konetuliaseen seulaksi ampumana.

Syntyi sanaton, kenenkään komentamaton hiljainen hetki. Jokainen meistä tajusi, minkä kohtalon alaiseksi toverimme olivat joutuneet. Hiljainen, hiipivä paleltuminen kaukana Jäämeren rannan talvisessa erämaassa, ilman toivon häivettäkään, oli heidät saavuttanut. Apua ei saapunut mistään päin, erämaa oli yksinäinen ja suuri. Voi hyvin ymmärtää, mitä kaikkea ihmisen mielessä tuollaisen väistämättömän, hiljaa saapuvan lopun edellä oli liikkunut. Kolmas mies, joka seisoi vartiomiehenä, ei ollut ehtinyt paljoa tajuta tapahtuneesta, hänen tajuntansa oli nopeasti sammunut.

Hän oli tykkimies Sauli Kalajainen Ilmajoelta.

Olisin itse voinut olla kersantti Kurolan paikalla. Partion lähdön aikana olin tarjoutunut vapaaehtoiseksi, mutta päivystystehtävän vuoksi ei luutnantti Granfelt ollut ehdotustani hyväksynyt. Osat olisivat voineet olla päinvastaiset, mutta tällä kerralla oli tähtiin kirjoitettu näin.

Kansa taisteli – miehet kertovat -lehti