Saksan kärsittyä tappion Stalingradissa vuodenvaihteessa 1942/43 ja liittoutuneiden ylivoiman käydessä yhä ilmeisemmäksi heräsi Suomessa ajatuksia irtautua sodasta. Yhdysvallat tarjoutui välittäjäksi. Tilanne ei kuitenkaan mahdollistanut pyrkimysten eteenpäinvientiä. Suomen hallituksen päätös rauhaan pyrkimisestä pidettiin pitkään salassa. Tästä syystä syntyi samaan päämäärään pyrkinyt, mutta hallitusta vastustanut ryhmittymä, niin sanottu rauhanoppositio. Siihen kuului henkilöitä useimmista puolueista.
Elokuussa 1943 yhteensä 33 julkisuuden henkilöä allekirjoitti vetoomuksen erillisrauhan puolesta. Kirjelmässä vaadittiin uutta ulkopoliittista suuntausta. Kirjelmä pääsi julkisuuteen ensin Ruotsissa ja vasta sen jälkeen Suomessa. Oppositio sai tukea Ruotsista ja länsivalloista. Suomen poliittinen johto pyrki puolestaan korostamaan yhteisymmärrystä. Sisäisen rintaman murtuminen olisi heikentänyt mahdollisuuksia rauhanneuvotteluissa.
Saksan jatkuvat tappiot johtivat siihen, että ylipäällikkö C. G. Mannerheim totesi 6.2.1944 hallituksen jäsenille Saksan hävinneen sodan myös Neuvostoliittoa vastaan. Neuvostoliittoon otettiin yhteyttä Ruotsin kautta. Neuvostoliiton rauhanehdot olivat kohtuuttomat. Tämä lisäsi kansan sisäistä yhtenäisyyttä.