Erkki Rekola:

SOITELLEN SOTAHAN

Kevyt Patteristo 14 lähti lauantaina kesäkuun 21 päivänä 1941 klo 18.10 Turun Samppalinnanmäeltä kohti satamaa. Joukon edellä marssi Turun laivastoaseman soittokunta. Heti perässä kulkivat Ensimmäisen eli”Oravapatterin” viisi upseeria, 24 aliupseeria, 13 korpraalia ja 82 tykkimiestä, yhteensä 124 sotilasta, joista yli 70 oli vapaaehtoisia Turun Suojeluskunnan 1940-1941 kouluttamia 15-17 vuoden ikäisiä nuorukaisia. Sitten tulivat talvisodan kokeneista miehistä kootut 2. ja 3.ptri.Kun oli saavuttu Linnankadulle n.k. Boren talon kohdalle soittokunta kajautti ilmoille tutun sävelmän, ”Sotapojat marssii katukivet kilkkaa, akkunat ne aukee nenäliinat vilkkaa. ” Hetki on lähtemättömästi syöpynyt muistiini. Tahdikas kannusten kilinä, kadunvarrelle kerääntynyt yleisö, ikkunoista katselevat kerrostalojen asukkaat ja höyrylaivayhtiön konttoristit, iltapäiväaurinko. Olin yksi sotilaista, 21 vuotias alikersantti, matkalla tuntemattomaan määränpäähän.

Patterimme viimeisenä harppoi tykkimies Risto Setälä, tuolloin 16-vuotias lyhyenläntä ja heiveröinen poika, joka muistaa kuulleensa katselijajoukossa seisseen naisen lausumat sanat: ”mihinkähä ne oikke mahta vierä noin pieni poikki”. Setälä, sittemmin sotilasarvoltaan kenraalimajuri, kertoo reagoineensa moiseen puheeseen jännittämällä vartalonsa pisimpään pituuteensa ja nousseensa joka askeleella varpailleen.

Satamassa patteristo kuormattiin illansuussa kahteen vanhaan jäänsärkijään, esikunta ja 1.ptri Murtajaan, 2. ja 3.ptri Apuun.

Sodan syttymisen varalta tehty Ahvenanmaan miehityssuunnitelma josta käytettiin peitenimeä ”Kilpapurjehdus” oli Päämajan 19.6 1941 antaman käskyn perusteella pantava toimeen 22.6 vastaisena yönä. Sen mukaisesti vietimme yön laivassa, joka oli niin täynnä tavaraa ja miehiä etteivät kaikki mahtuneet nukkumaan. Kello 6.00 aamulla irrotettiin Murtajan köydet ja kun alus irtaantui laiturista lauloimme yhdessä ”Kuullos pyhä vala”.

Saksan hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan oli rysähtänyt käyntiin klo 02.30 Itämerestä Mustaanmereen ulottuvalla rintamalla. Suomen tärkeimmät meriyhteydet kulkivat Saaristomeren kautta tai sen pohjoispuolitse. Ahvenanmaan suojaaminen oli tässä vaiheessa niin elintärkeätä, että myös laivastomme pääosa oli sijoitettu Saaristomeren alueelle. Ahvenanmaan miehitysjoukot, JR 14, Kevyt Psto 14, Rpr 5 ja Rpr 7 alistettiin laivastolle. Joukot käsittivät 5200 miestä, 69 tykkiä ja 24 kranaatinheitintä. Tehtävämme oli estää vihollisen tunkeutuminen Ahvenanmaalle ja Saaristomerelle. Todettakoon tässä että Ruotsi ja Neuvostoliitto pelkäsivät kumpikin saksalaisten miehittävän Ahvenanmaan ilman että suomalaiset sitä aseellisesti vastustaisivat. Tästä peitenimi ”Kilpapurjehdus”. Meidän oli ehdittävä perille ennen muita.

Laivasaattuettamme suojasivat suomalaiset ja saksalaiset sota-alukset. Suomen sotalippu vedettiin myös kaikkiin kuljetusaluksiimme saatuamme Airistolla tiedon venäläisten Kihdin länsiosassa suorittamista ilmahyökkäyksistä laivastomme pääosaa kohti. Vastaamme tuli saksalaisia sukellusveneitä ja moottoritorpedoveneitä jotka tervehtivät meitä omilla lipuillaan. Harmaiden kallioiden kupeeseen oli ankkuroitu paljon saksalaisia kuljetusaluksia jotka oli naamioitu niin hyvin, ettei niitä kauempaa voinut erottaa ympäröivistä saarista. Vasta purjehduksen aikana meille selvisi että matkamme päämääränä oli Ahvenanmaa, ja tarkemmin sanottuna Eckerö, maamme läntisin kunta.

Aluksemme saapui turvallisesti Maarianhaminan länsisatamaan samana sunnuntaipäivänä klo 15. Saatuamme käyttöömme paikallisilta kuorma-auton lähti 1. Tulenjohtoryhmä, johon minäkin kuuluin, etujoukkona matkaan, joka uhkasi katketa pääsaaren ja Eckerön välisen salmen, Marsundin rantaan. Lautturi oli jo ehtinyt asettua yöpuulle ja ilmoitti ykskantaan lossin lähtevän taas liikkeelle aikataulun mukaisesti vasta aamulla kello 6.00! Saatuaan tilanneselostuksen selvällä ruotsinkielellä vesistönylitys järjestyi tuossa tuokiossa, ja puolenyön aikaan saatoimme asettua levolle ensimmäiseen majapaikkaamme Överbyn kansakouluun.

Herätys maanantaina klo 7.00. Päivä kului kannan (tulipatterin ja tulenjohtueen välisen etäisyyden) mittaamiseen, majoittumiseen Anderssonin taloon ja iltasaunaan. Seuraavana aamuna 24.6, siis juhannuspäivänä, olin jo kello 8.00 vartiossa tulenjohtopaikalla korkealla kalliolla Björnhuvudin niemen eteläkärjessä. Edessäni kimalteli auringossa rannaton meri. Aluksia ei näkynyt, mutta illan suussa kuului mereltä tykkien jyskettä. Minun sotani oli alkanut.

Jatko on sitten toinen juttu. Sotatieni kulki Tohmajärven, Sortavalan, Karjalan Kannaksen Metsäpirtin, Itä-Syvärin Baranin lohkon sillanpääaseman ja Ihantalan Kilpeenjoen kautta Itä-Noskualle, jonne aselepo tuli syyskuun alussa 1944.

Jyväskylässä 2003-04-27

Erkki Rekola (1919–2014)
ent.yliluutnantti
Jyväskylä