Korpraali E. Vilpas:

Talin ja Ihantalan taistelut olivat kovinta sotaa, mitä olen kokenut. Vaikka haavoituinkin jo 23.6.44, joten en kovimpia taisteluja kokenut, vihollisterästä tuli niskaamme niin paljon, kuin ilmaan mahtui.

Sitä tuli sekä lentokoneista että vihollisen kaikenlaisista putkista. Olimme tykkimme kanssa asemassa Konkkalanvuorten eteläpuolella etulinjassa kiväärimiesten tasalla. Edessämme aukenivat Talin aukeat, muun muassa Talinjoen silta, jonka ylitykset meidän oli estettävä. Kavereina olivat ylikersantti Toivo Vintola Akaasta ja panssarimies Rahikainen.

Maan sisään ei juuri päässyt. Olimme saaneet rakennetuksi jonkinlaiset suojat, joiden takana makasimme. Ympärillämme oli valtava räiske ja rytinä. Mielin katsomaan, onko tykkimme säilynyt ampumakunnossa. Syöksyin tykin luo ja totesin sen olevan toimintavalmis. Syöksyin takaisin lähellä olevaan poteroon. Julma roiske jatkui, kuoleman roiske. Äkkiä ikään kuin jonkun käskemänä syöksyin Vintolan toisella puolen olevaan tyhjään poteroon. Käsky ja syöksy olivat oikeat, sillä hetken päästä entiseen poterooni tuli täysosuma.

Suojakivetkin olivat lentäneet näkymättömiin. Olin täten pelastunut yliluonnollisen vaiston avulla. Samasta rysäyksestä sain kuitenkin sirpaleen selkääni. Nousin vähän tunnustelemaan, kuinka kävi. Samassa tuli uusi täräys selkääni. Huusin Vintolalle, kuinka kävi. Vintola kehotti pysymään montussa uskoen keskityksen pian helpottuvan. Verta vuoti kovasti. Päätin lähteä vähän taaempana olevaan toisten tykkimiesten suojapaikkaan. Siellä tykin johtaja alik. Virtanen tutki ja sitoi selkäni. Tuli lähtö taakse päin. Laguksen joukkojen Jsp:n kautta alkoi toinen tämän sodan sairaalamatkani.”

Korpr Erkki Vilpas sai kaksi kertaa I lk:n Vapaudenmitalin sekä IV lk:n vapaudenristin tammenlehvän kera ja keuhkonsa riekaleiksi. Kova soturi.

”Kun taistelimme Talin – Ihantalan maastossa pataljoonamme tunnettiin numerolla III/JR 48. Olin edelleen Siukosaaren komppaniassa. Aika oli kovaa. Ei sitä osaa kuvailla, eikä sitä näin ollen tiedä muut kuin mukana olleet. Rautaa tuli sekä suoralla että väärällä suuntauksella taivaan täydeltä, maasta ja lentokoneista. Ellei itselleen monttua yön aikana saanut kaivetuksi, oli varmaa, ettei sitä seuraavana yönä enää kyennyt kaivamaan. Haudankaivajalla oli töitä.”

Näin kertoi Arvo Niemi, komppaniassa sodan alusta alkaen heilunut soturi, konepistoolimies ja ryhmänjohtaja. Loppukahinoissa hän oli joukkueen varajohtaja.

Siukosaaren komppania oli alistettu majuri Lariselle. Er.P 28 komentajalle, entisen Turkan pataljoonalle. Olimme olleet jo useita vuorokausia asemassa nukkumatta, syömättä ja tietämättä mistään muusta mitään kuin siitä kauheasta sotajyrästä, joka riehui ympärillämme. Nyt hyökkääjänä toimiva itäinen naapurimme tuntui olevan erittäin pahalla tuulella, kun ei päässyt eteenpäin. Se kohdisti koko sotakoneistonsa tulen asemiimme. Kun sitten vielä ilmestyi ”Stalinin urut” eli ”hehtaaripyssyt” , jotka sylkivät kidastaan ensin mahdottoman lieskan ja sitten heti asemiimme suuren määrän kranaatteja, alkoi ruumiillisen väsymyksen rinnalle ilmestyä henkinen alemmuus.

Siukosaari ja Syrjäsen Kalle olivat niitä miehiä, jotka eivät juuri montunkaivuuta itselleen järjestäneet eivätkä koko asiasta paljoakaan perustelleet. Meitä pari kaveria oli kaivanut kahdelle sopivan montun suuren kiven taakse. Kun aamulla alkoi tulla rautaa kuin kaatamalla, hyppäsimme monttuumme. Silloin Siukosaarellekin monttu kelpasi ja hän hyppäsi sinne päälleni. Suuri perse tulla mötkähti naamalleni, enkä voinut hengittää. Nipistin ja taisin purrakin Siukoa persemuksiin, jolloin hän vähän kääntyi niin, että sain raittiimpaakin ilmaa.

Arvo Niemi jatkoi: ”Kyllä tuli maj Larisellekin eräänä aamupäivänä kiire. Ensin hän sanoi paikan olevan komentopaikkansa, josta hän ei saa lähteä. Mutta sitten tuli kaksi hänen pataljoonansa voimakasta luutnanttia. He ottivat kainaloista. Kyllä Larisenkin tukikeppi alkoi vipeltää, kun hän näki laumoittain ruskeatakkisia noin 150 metrin päässä hyökkäävän. Keppiä Larinen joutui käyttämään aikaisemman haavoittumisensa takia.”