Suomessa oli vuosina 1919-1934 käytössä niin sanottu kaaderijärjestelmä, jossa rauhanajan joukko-osastot perustivat pääosan myös sodanajan joukoista.

Tämä olisi merkinnyt liikekannallepanossa hyvin suurten mies-, hevos- ja materiaalimäärien kokoamista varuskuntiin. Järjestelmä oli liian hidas ja haavoittuva esimerkiksi ilmahyökkäyksille. Vuonna 1934 astui voimaan uusi aluejärjestelmä, jossa sotilasläänit ja sotilaspiirit vastasivat kenttäarmeijan perustamisesta. Perustaminen oli käytännössä suureksi osaksi suojeluskuntien vastuulla.

Rauhanajan joukot keskitettäisiin suojajoukkotehtäviin rajoille suojaamaan kenttäarmeijan perustaminen. Järjestelmä oli nopea ja entistä vähemmän haavoittuva. Koko armeijan vahvuudeksi suunniteltiin 315 000 miestä, mikä oli 8,6% koko väestöstä. Pakkoluovutuksena laskettiin tarvittavan 45 000 hevosta ja 4500 moottoriajoneuvoa. Kunkin paikkakunnan reserviläiset sijoitettiin samaan joukkoon, millä tuli olemaan suuri merkitys joukon yhteishengen ja kiinteyden muodostumisessa. Opittiin pian tuntemaan taistelutoverit. Tuttavien joukossa ei kukaan halunnut olla huono. Toisaalta sodassa kärsityt tappiot saattoivat muodostua jollekin paikkakunnalle hyvin raskaaksi, koska sen reserviläiset joutuivat erityisen koviin taisteluihin.