Hulinoinnin ja ryöstelyn välttämiseksi oli jo suurlakon aikana vuonna 1905 perustettu erilaisia kaarteja. Ne oli rahoitettu ja varustettu osittain julkisin varoin.

Suomessa ei ollut oman sotaväen lakkauttamisen jälkeen muuta kuin venäläistä sotaväkeä ja siviileistä koottuja vapaaehtoisia kaarteja, punakaarteja ja suojeluskuntia. Punakaarteissa oli jo suurlakosta lähtien kuitenkin myös henkilöitä, joilla oli ajatuksia tarvittaessa väkivaltaisesta vallankumouksesta. Yhteyksiä oli myös Venäjän vallankumouksellisiin bolshevikkeihin.

Helsingissä suurlakon aikana syntynyt jako punakaarteihin ja suojeluskuntiin levisi kevään 1906 aikana myös muualle maahan. Suojeluskuntia perustettiin viranomaisten tuella poliisin avuksi järjestyksen ylläpitämiseksi ja työväestön levottomuuden hillitsemiseksi. Helsinkiin luotiin 700 miehen vahvuinen poliisireservi, joka sulautui paikalliseen suojeluskuntaan.

Monen suojeluskunnan johtoon otettiin entisiä upseereita ja miehistössä oli runsaasti ylioppilaita. Työväestön mielestä suojeluskuntien vahvistaminen suuntautui nimenomaan työväen aktiivista toimintaa vastaan.

Hakaniemessä Helsingissä tapahtui elokuussa vuonna 1906 Viaporin kapinaan ja raitiovaunulakkoon liittyvä mellakka, jossa punakaarti ja suojeluskunta joutuivat vastakkain. Useita henkilöitä sai ammuskelussa surmansa. Seurauksena oli punakaartien toiminnan vaikeutuminen. Ne lopettivatkin julkisen toimintansa jo vuoden 1906 syksyllä.

Porvarillinen aktivistiliike perusti puolestaan vuonna 1906 Voima-liiton, joka oli tarkoitettu eräänlaiseksi koko kansan suojeluskunnaksi. Siinä oli lopulta 8000 jäsentä. Kuitenkin vain harva työläisaktivisti liittyi järjestöön. Venäjällä tunnettiin epäluuloa Voima-liittoa kohtaan ja senaatti lakkautti liiton jo marraskuussa 1906.