Pitkin kevättä 1944 saatiin viitteitä Neuvostoliiton suurhyökkäyksen valmisteluista. Saksan sotaonni oli kääntynyt, joten sen tukea ei olisi saatavissa suurhyökkäyksen torjuntaan. Neuvostoliiton oli jo pelkästään arvovaltasyistä saatava Suomen valtaaminen päätökseen tai ainakin irrotettava Suomi sodasta. Tämä oli mahdollista nyt, kun saksalaisten saartorengas Leningradin ympärillä oli murrettu.

Kun hyökkäys sitten alkoi Karjalan kannaksella Valkeasaaressa kesäk 9.6., se ei tullut etulinjan joukoille yllätyksenä. Hyökkäyksen valtava tulivoima oli kuitenkin meidän rintamillamme ennen kokematonta. Neuvostoliitolla oli Karjalan kannaksella 24 divisioonaa ja 630 panssarivaunua, joita tuki tykistömassojen ohella lähes 1 000 lentokonetta.

Suomalaisilla oli etulinjassa kolme divisioonaa ja prikaati ja taemmassa asemassa kaksi divisioonaa ja prikaati. Läpimurto tapahtui 10.6., mutta katastrofia ei päässyt syntymään. Suomalaiset vetäytyivät pääosin sitkeästi taistellen aluksi taempaan linnoitettuun niin sanottuun VT-asemaan ja sen jälkeen Viipurin tasalle VKT-asemaan. Viipuri menetettiin 20.6., mutta sen jälkeen alkoivat suomalaisten vastatoimet tehota.