Suomi oli ollut vuodesta 1809 lähtien osa Venäjää autonomisena suuriruhtinaskuntana. Suomen asema tuli 1800-luvun lopussa Venäjällä julkisen huomion kohteeksi, kun venäläismielinen lehdistö alkoi kirjoitella arvostelevaan sävyyn asiasta.

Helmikuussa 1899 keisari Nikolai II, Suomen suuriruhtinas julkaisi Suomea koskevan Armollisen julistuskirjan, josta ruvettiin käyttämään nimitystä Helmikuun manifesti. Siinä vahvistettiin yleisvaltakunnallinen lainsäädäntöjärjestys, joka rajoitti merkittävästi Suomen autonomiaa. Keisari oli valtaistuimelle noustessaan vakuuttanut edeltäjiensä tapaan noudattavansa Suomen perustuslakeja. Suomen kansa menetti luottamuksensa keisariin ja sanoi hallitsijaansa ”valapattoiseksi”.

Vuonna 1898 oli Suomen kenraalikuvernööriksi nimitetty Nikolai Bobrikov, joka ajoi innokkaasti Suomen venäläistämistä. Hän laati kymmenen kohtaa käsittävän ohjelman, jolla Suomen autonomia käytännössä lopetettaisiin. Heikko keisari hyväksyi ohjelman. Erityisen merkittävä oli vuonna 1901 säädetty uusi asevelvollisuuslaki, jonka mukaan suomalaiset joutuisivat vastoin voimassa olevaa vuoden 1878 asevelvollisuuslakia palvelemaan myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Suuri osa suomalaisista vastasi Bobrikovin toimenpiteisiin passiivisella vastarinnalla. Tämä tarkoitti sitä, että ei noudatettu annettuja määräyksiä eikä muutenkaan myötävaikutettu venäläistämistoimenpiteisiin. Suomalaiset ryhtyivät myös laajaan kutsuntalakkoon. Suurin osa kutsuntaikäisistä ei mennyt vuonna 1902 kutsuntapaikalle.

Suomen kansan laajaa yksimielisyyttä kuvaa osaltaan niin sanotun Suuren adressin esittämisyritys keisarille maaliskuussa 1899. Adressin tarkoituksena oli osoittaa huoli Suomen asemasta. Pääasiassa ylioppilaat keräsivät tähän kansalaisadressiin alle kymmenessä vuorokaudessa 523 000 nimeä. Adressia lähti viemään Pietariin 500 hengen lähetystö. Keisari ei ottanut lähetystöä vastaan.

Passiivisen vastarinnan lisäksi Suomessa alkoi aktivisteiksi sanottujen henkilöiden jyrkempi toiminta. Eräitä venäläisiä sekä myöntyväisyyssuuntaa edustavia suomalaisia virkamiehiä murhattiin. Kouluylihallituksen apulaiskamreeri Eugen Schauman ampui Bobrikovin kesäkuussa 1905 senaatin portaikossa ja surmasi sen jälkeen itsensä. Bobrikovin murha hyväksyttiin Suomessa yleisesti. Se ei kuitenkaan vaikuttanut siihen, että Venäjän otteet Suomea kohtaan lievenivät vaan tämä johtui Venäjän sisäisestä kuohunnasta.

Lokakuussa 1905 Venäjältä levisi Suomeen lakkoliikehdintä, joka johti maassamme suurlakkoon. Lakon aikana perustettiin järjestyksen ylläpitoa varten kahdenlaisia kaarteja, punakaarteja ja suojeluskuntia, joissa oli lopulta 6500 aseistettua miestä. Kaartien välit olivat ajoittain kireät ja olivat lähellä johtaa aseellisiin yhteenottoihin.

Suurlakon ja muiden yhteiskunnallisten sekä poliittisten paineiden johdosta keisari Nikolai II allekirjoitti vuonna 1905 niin sanotun Marraskuun manifestin, jossa keskeytettiin Helmikuun manifestin toimeenpano.